Kalatalouden pelilauta keinahtelee

Mistä saadaan kalatalousalalle lisäkasvua? Vai pitäisikö kasvun sijasta etsiäkin kasvun esteitä poistettavaksi? Eivätkö innovaatio-ohjelmat tarjoa ratkaisuja, ja miksi kalastajat eivät aina ymmärrä kehittäjiä? Tässäpä vihdoin vastauksia, tai ainakin johdanto aiheeseen.

Yksi kalatalouden (tai nykyvuosina koko Suomen yritystalouden) haaste on se, miten alalle tai aloille saataisiin kasvua. Enemmän kuin yksittäisiä pienyrittäjiä tai alkutuottajia tämä kysymys hämmentää asiantuntijatehtävissä olevia. Alkutuottajan rooli on miettiä omaa yritystään ja sen menestymisen edellytyksiä, erilaiset viranomaiset, asiantuntijat ja komiteat miettivät sitten kokonaisuutta. Ja vanhan viisauden mukaan komitean kasaamasta hevosestakin tuppaa tulemaan enemmän kamelia muistuttava eläin.

Miksi sitten kasvua ei saada, mikä sitä estää? Lista tuntuu jopa tukahduttavan pitkältä. Olisi mukavaa löytää yksi tai muutama toimenpide, jonka avulla kalataloudesta voisi tulla menestyvä toimiala – eikä vain hetkeksi vaan mieluiten pysyvästi. Erilaisia esteitä ja rajoitteita tutkiessa käy kuitenkin aivan ilmeiseksi, että yhtä keinoa ei ole, eikä minkään keinon tai oivalluksen pitkästä vaikutusajasta ole minkäänlaisia takuita.

Otan tästä esimerkiksi tästä vajaasti hyödynnettyjen särkikalojen tuotteiden pitkähkön nousun ja hyvät odotukset, jotka sitten tyssäsivätkin – ainakin alkutuottajien kannalta -todella yllättäen. Noin kymmenen vuoden ajan särkeä ja lahnaa kalastettiin ja jalostettiin kiihtyvällä tahdilla, teollisuus ja kauppa mourusivat lisää tuotantoa. Kunnes tänä keväänä, talven isojen investointien jälkeen kalastajat saivat juuri kalastuskauden kynnyksellä tiedon, että ostomääriä leikataan jopa reilusti alle puoleen.

Toinen esimerkki olkoon tämän syksyn ilmeisen hyvät kalansaaliit, jotka houkuttivat alalle jopa uusia yrittäjyydestä kiinnostuneita, kunnes tuontikalan halpa hinta hyydytti luonnonkalamarkkinat täysin. On ilmeistä, että helppoja ratkaisuja ei ole. Ei ole yhtä viisasten kiveä, ei uutta keksintöä, ei uutta tukielementtiä tai edes enkelisijoittajaa, joka mullistaisi tilanteen.

Jotta voisimme edes yrittää ratkaista haastetta, meillä pitää olla kattava kuva siitä, ketä se koskee ja minkälaisista lähtökohdista kalatalouden eri osapuolet tilanteeseen tulevat. Seuraavat oma ajatukseni kala-alan menestyksen tekijöistä ja esteistä eivät välttämättä auta keksimään yhtään uutta edistystekijää, mutta siinä toivossa, että voisimme edes silottaa esteitä, rohkenen jakaa ajatelmani edelleen jalostettavaksi.

Kalatalouden tuet ohjaavat investointeja

Tukijärjestelmät kannustavat toiminnan muutoksin ja suuntaamaan investointeja esimerkiksi puhtaaseen siirtymään, eettisempään tuotantoon ja niin edelleen. Tuilla on valtava merkitys investointien mahdollistajana, mutta järjestelmä ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä tukijärjestelmän karkeat kriteerit tulevat Euroopan Unionin tasolta eikä kansallisia erityistarpeita voida läheskään aina huomioida.

Tukijärjestelmän vahvuus on se, että siitä keskustellaan hyvin avoimesti ja nostetaan esiin sen tuomia mahdollisuuksia, kehittämistarpeita ja rajoitteita. Kasvun suhteen tukijärjestelmä on tunnistettava veturiksi, sillä se yksiselitteisesti parantaa mahdollisuuksia. Kaikille ei tukea voida myöntää, mutta on muistettava, että tukijärjestelmä ei kiellä tai estä tekemästä yhtään mitään. Ainakaan, jos emme tukijärjestelmällä vääristä kilpailua.

Rajoitteet, kiellot ja pöhöttynyt byrokratia kaventavat mahdollisuuksia

Erilaisia toimintaa rajoittavia ja kasvua hidastavia tekijöitä on yllättävän paljon. Näihin törmää neuvonnassa esimerkiksi silloin, kun alalle on tulossa uusi toimija (useimmiten edelleen kalastaja), joka kyselee miten pitäisi toimia. Perehdytyksessä esille nousevat melko pian alan erilaiset byrokraattiset mekanismit kuten erilaiset rekisterit: monille tulee yllätyksenä se, mihin kaikkeen pitää (tai pitäisi) rekisteröityä (kalastajarekisteri, alusrekisteri, yritysrekisteri, alkutuotantoilmoitus, verottaja, eläkevakuutusyhtiö jne).

Ehdottomia kieltoja ovat esimerkiksi kielletyt pyydystyypit tai kalastuskiellossa olevat tai pyydystyypeiltä rajatut alueet. Saaliista ja myynnistä on pidettävä jatkuvaa kirjanpitoa, ja toiminta voi edellyttää paljon muutakin. Esimerkiksi sivutoimeksi valittu pyydysten valmistus edellyttää SUP-direktiivin mukaista tuottajarekisteröintiä, materiaalikirjanpitoa ja kierrätysmaksujen maksamista. Oma kalanjalostus taas edellyttää hygienian valvonnan kirjanpitoa, tarkastuksia ja maksuja.

Tulossa on vielä tarkentuvaa kalastuksen valvontaa ja kirjanpitovelvoitteita sekä jossain vaiheessa myös vastuullisuusraportointia viimeistään rahoituslaitosten kautta. Alkutuottajien näkemys siitä, että byrokratia vie työaikaa tuottavalta työltä, onkin varsin hyvin perusteltu huoli.

Toimintaympäristössä korostuu kilpailu lautasella ja vesillä

Alan kasvumahdollisuudet ovat viime kädessä kiinni markkinoista eli siitä, mitä ihmiset syövät. Kilpailutilanne on hyvin ahdas, kalatalousala on ehkä kapeimmassa markkinaraossa koskaan.  Paikka pitää saada yksittäisen ihmisen ruokalautaselta, ja sinne on yllättävän pitkä matka. Kilpailuasetelmassa on mukana paitsi tuontikala myös kaikki muu (tuotantotukiakin saava) elintarviketuotanto. Kilpailua tapahtuu myös hinnoittelussa, mielikuvissa ja saatavuudessa. Markkinoilla on paljon lautasentäytettä, mutta lautaset eivät ole olennaisesti suurentuneet.

Hinnoittelussa ero tuonti- tai maataloustuotteisiin näyttää vain kasvavan, kun kuluttajat vaativat yhä pidemmälle jalostettuja ja helpompia tuotteita. Mielikuvissakin kotimainen luonnonkala ja erityisesti kalastus ovat kyseenalaisia. Terveyshyötyjä kiistetään, kalastuksen eettisyyttä ja kestävyyttä haastetaan, ja monenlaisista tutkimuksista ja selvityksistä kukin osapuoli voi valita omiin tarkoituksiinsa sopivimmat.

Sen lisäksi että toimintaympäristö muodostaa markkinat, se myös luo mahdollisuudet (tai mahdottomuudet) harjoittaa toimintaa. Kalastuksen osalta yksi suurimpia toimintaympäristön luomista esteistä on kalastuslupien saaminen soveltuville alueille, kalankasvatuksessa ympäristölupien saaminen. Kalastuksessa kyse on pitkälti asenteista ja mielikuvista, joihin voidaan vaikuttaa – joko puolesta tai vastaan. Vastakkainasettelua luo esimerkiksi keskustelu siitä, pitäisikö haittaeläimiä eli hylkeitä ja merimetsoja suojella vai ei. Tai haittaako kalastus vapaa-ajanviettoa, tai onko tuulivoiman tuotanto tärkeämpää kuin kalastus. Kalankasvatuksessa puolestaan on kyse lainsäädännöstä, jonka valmistelussa lobataan armotta, ehkä kumminkin puolin. Kummassakin tapauksessa kalatalousalan resurssit ja mahdollisuudet vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen tai politiikkaan ovat osoittautuneet varsin rajoittuneiksi.

Kuinka tällä kolmikulmaisella pelilaudalla toimitaan?

Periaatehan on vallan helppo, käytännön toteutus on sitten vähintäänkin arvaamatonta. Yrittäjä kehittää yritystoimintaansa toimintaympäristöön muodostuneessa viidakossa: varmistelee, toimiiko hän sääntöjen ja kieltojen puitteissa, ja koittaa pysyä kärryillä mahdollisista tuista toiminnan kehittämiseen. Toimintaympäristö kuitenkin tuntuu elävän ja muuttuvan kuin kaleidoskooppi, arvaamattomasti pienimmästäkin värähdyksestä. Onnistuminen tuntuu riippuvan ennustamisesta: löytääkö yrittäjä, ja mistä, riittävän suuren pysyvän markkinaraon.

Alan kehittäjät taas katsovat pelikenttää aivan toisesta kulmasta. Kehittäjäorganisaatioiden työtä on kehittäminen, ja niiden tulonlähde usein kehittämisen tukijärjestelmä. Niinpä ne katsovat yrittäjiä ja toimintaympäristöä mahdollisuuksien, usein tukijärjestelmän, läpi. Niille optimaalinen tapa kehittää toimintaa on tukijärjestelmällä ohjattu tapa. Tästä näkökulmasta katsottuna varsin paljon alan todellisuudesta jää piiloon, mikä väistämättä vaikeuttaa yhteisen tilannekuvan muodostamista alan yrittäjien kanssa. Toki alalla on myös yrittäjiä, jotka toimivat tai jopa tulevat alalle tukijärjestelmän vetäminä. Toistaiseksi suuria menestystarinoita ei ole syntynyt.

Itselleni alan neuvojana, tukihenkilönä ja myös kehittäjänä tulee usein tunne, että toimialan kokonaiskuva on sangen hämärä ja erilaisille toimijoille hyvin erilainen. Tämä luonnollisesti vaikeuttaa kehittämistä.
Toisaalta, vaikka esimerkiksi rahasto- tai hallitusohjelmia (kuten EMKVR-ohjelma tai Kotimaisen kalan edistämisohjelma) tehdessä olisi kuinka hyvä ja realistinen kokonaiskuva tarpeista ja olosuhteista, voi päätöksiä tehdessä olla suuria vaikeuksia; tukia rajoitetaan joko EU-säännöistä tai rahan rajallisuudesta johtuen; kieltoja, rajoitteita ja valvontabyrokratiaa tulee pyytämättä, ja toimintaympäristön parhaatkin analyysit kattavat vain nykytilan, eivät tulevaisuutta.

Yritykset kehittävät toimintaansa useimmiten niin, että ne joko sopeutuvat markkinoille tai yrittävät löytää oman elintilansa tai tuotepolkunsa. Useimmat kehittäjät koittavat tukea näitä hankkeita, mutta oma tuntumani on, että itse toimintaympäristöön ei voida tai uskalleta vaikuttaa. Se koetaan joko poliittiseksi tai muuten arveluttavaksi, ja usein se myös tulkitaan edunvalvontajärjestöjen tehtäväksi. Niillekin pelikenttä on valtava eikä pieni toimiala siellä voi määräänsä enempää vaikuttaa.

Tiedolla johtaminen ja tutkitun tiedon käyttäminen toimintaympäristön muuttamiseen on hieno tavoite, joskin itse pidän sitä utopiana. Tietoa tuotetaan paljon, mutta pelikenttä on ja pysyy sumeana ja muuttuvana. On ilmeistä, että meillä on liian vähän niitä, jotka käyttäisivät ja levittäisivät tuota tietoa. Viranomaistehtävä se ei ole, hanketoimijoita se ei houkuta eikä edunvalvontajärjestöillä ole vaadittavia resursseja. Tieto voi olla laadukasta, mutta päätöksenteossa, erityisesti ostopäätöksen teossa, vaikuttaa vain se tieto, joka tavoittaa ja vakuuttaa päätöksentekijät. Tiedon laadullakaan ei aina tunnu olevan merkitystä. Epämääräinenkin tieto muuttuu ainakin poliittisesti ja taloudellisesti merkittäväksi, kunhan se vaikuttaa riittävän ihmismäärän asenteisiin. Yhtä kaikki emme ehkä osaa myöskään synnyttää eli aktivoida hankkeita, joilla uutta tai olemassa olevaa tietoa tai menetelmiä levitettäisiin, erityisesti toimintaympäristön kehittämiseen.

Pelilaudan ulkopuolella

Kalatuotteiden saaminen markkinoille on toimintaympäristössä vain yksi osa. Pelilaudan ja kuluttajan näköpiirin ulkopuolelle jää hurjasti asioita, jotka viime kädessä ratkaisevat sen, voidaanko kalaa tuottaa kannattavasti. Kalatalous ja sen intressit ovat usein altavastaajana monissa ristiriitaisissa tilanteissa. Merialueella isoksi kysymykseksi on haittaeläinkeskustelun rinnalle noussut tuulivoiman vaikutukset kalastoon ja kalastukseen. On aivan selvää, että jos haittoja ja etuja aletaan laskea euroissa, kalatalouden alkutuotannon tai edes koko arvoketjun arvo ei yllä niihin sfääreihin, joita merituulivoiman osalta esitetään. Kalatalouden kannalta on siis pelastus, että energiaratkaisuja ei tehdä yhtä mustavalkoisissa tunnelmissa kuin viime vuosisadan patorakentamisen aikoihin. Biologiset seikat, luonnon monimuotoisuus ja erilaiset vesidirektiivit ovat – kerrankin – alkutuottajien eduksi. Samoin on ollut ilahduttavaa huomata, että paikoitellen kalastus tunnistetaan myös osaksi säilytettävää kulttuuriperintöä. Toisaalta samassa merialueiden tilankäytön keskusteluissa tuo kulttuuriperintökin halutaan useimmiten säilyttää jossain muualla kuin mökkiläisten edusvesillä.

Nykyiset ja tulevat keskustelut alan tulevaisuudesta edellyttävät mitä ilmeisimmin todella hienovireistä yhteisymmärryksen rakentamista, kompromisseja ja sovittelua. Kokonaan epäselvää kuitenkin vielä on, millä lihaksilla eli rahoituksella keskustelun osapuolet toimivat, varsinkin, kun osa tästäkin keskustelusta käydään kansainvälisillä kentillä.

Mika Halttu