Kehittämisohjelmat eivät osu maaliinsa

Kummallisella tavalla kalakauppiaat kokevat, että saatavuus on suurin ongelma, ja samaan aikaan kalastajat päivittelevät huonoa menekkiä. Tämän ristiriidan tulisi olla useampien kehittämisohjelmien yhteisen huomion kohteena.

Nykyisten kalatalouden kehittämisohjelmien perusongelma on, että ne eivät etsi ratkaistavakseen kalatalouden tai edes oman osa-alueensa suurimpia ongelmia. Sen sijaan ne toteuttavat osallistujiensa kannalta ihan luontevaa tehtävää, eli ratkaisevat niitä ongelmia, joita nämä tutkimus- ja kehittämislaitokset osaavat ratkaista. Kehittäjien kannalta siis ohjelmat toimivat hyvin, toimiala ei vaikuta lainkaan tyytyväiseltä, tai on tyytyväinen vain yksittäisiin hankkeisiin.

Oman analyysini mukaan kotimaisen luonnonkalan tärkeimmät ratkaistavat ongelmat ovat kysyntä ja tarjonta. Kummallisella tavalla kalaa kuluttajille kauppaavat tahot näkevät, että saatavuus on suurin ongelma, ja kalastajat päivittelevät huonoa menekkiä. Tämän ristiriidan tulisi olla useampien kehittämisohjelmien yhteisen huomion kohteena. Kalatalouden edistämisohjelma esittää tavoitteen kalan kulutuksen kasvusta. Ongelmat ja haasteet näyttävät tulevan esille, kun haastattelee alan toimijoita. Jo tämä yksi iso kohtaanto-ongelma on niin valtava, että se ei ratkea yhdellä hankkeella. Toistaiseksi kuitenkaan en ole nähnyt ainoatakaan hanketta tai ohjelmaa, joka pureutuisi juuri tähän. Vientihankkeet parantavat ehkä raaka-aineen menekkiä, mutta eivät tuota haluttuja kansanterveyden vaikutuksia, paranna alan työllistävyyttä, tai tuota kotimarkkinoille kalaa. Toisaalta liian moni hanke tuottaa tuloksenaan kasan julkaisuja, eikä mitään muutosta toimialalle. Julkaisu onnistumisen mittarina ei toimi kalatalouden kehittämistarkoituksessa.

Ministeriön ja toimialan – ymmärtääkseni – kaipaama ohjelmatasoinen kehittäminen ei siis toteudu, vaan tuloksia saadaan yksittäisistä, hajanaisista hankkeista. Samoin näyttää siltä, että kun jonkin hankkeen osalta on saatu hyviä tuloksia, lähdetään tätä tulosta laajentamaan ja ”vyöryttämään juoksuhautaa”. Se tuottaa kyllä tuloksia, mutta usein fakta on, että niitä uusia ongelmia on jo muualla, ja katse pitäisi nostaa niihin. Väitän, että yksi esimerkki tästä on hyljehankkeet. Hankkeissa ja osin kaupallisesti on synnytetty toimivat karkotinjärjestelmät, kerätty tietoa, kasattu kestäviä pyydyksiä, ja yleensäkin sopeuduttu rannikkokalastukseen hylkeiden kansoittamilla vesillä. Hylkeitä on, ne aiheuttavat edelleen tappioita ja vaivaa, mutta olennaista on, että vaikka hylkeet poistuisivat täysin, kalastus ei muutu silti kannattavammaksi, koska vaikeudet ovat aivan muualla. Olisiko aika jo löysätä siis hyljeongelman parista, ja suunnata kehittämisen voimavarat muualle? Voisimmeko luottaa, että markkinoilla jo olevat ratkaisut, ja ennen kaikkea toimijat, voisivat kehittyä ilman kallista tutkimuslaitoksen jatkuvaa kehittämispanosta?

Esimerkkini ei tietenkään ole ratkaisu kaikkeen. Vesiviljelyn ydinongelmat ovat täysin muualla, ehkä jalostuksessa kaivataan aikaa laajaakin otetta. Ohjelmatason kehittämiseltä toivoisi kuitenkin sen ohjelman kirkastamista, se yhteisen maalitaulun löytämistä. Sen jota kuvattiin esityksissä, kun ohjelmarakenteita suunniteltiin edellisen ohjelmakauden alkuvaiheissa.

Mika Halttu