Maaseutututkijatapaamisesta mieleen jäivät hyvinvointialueiden tekevät kädet ja maatalouspolitiikan visiot

MUA-tapaaminen on tilaisuus tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin ja ajatuksiin. Tällä kertaa kokoonnuttiin Runnin historiallisessa kylpylämiljöössä, jossa saatiin myös juoda voimaa ja elämäniloa tuovaa terveyslähteen vettä. Tässä muutama nosto muistiinpanoistani.

Yli 100 maaseutututkijaa, kehittäjää ja muutama virkamieskin oli koolla Iisalmen Runnilla elokuun lopussa, järjestyksessään 32. maaseutututkijatapaamisessa. Seminaarissa kuultiin 4 keynote-puheenvuoroa, tutkimustuloksia esitteleviä työryhmiä oli 10 ja niissä yhteensä 54 esitystä.

”Hyvinvointialueiden leveät hartiat ja tekevät kädet maaseudun näkökulmasta”

Sosiaalityön tilannetta käsitellyt Aila-Leena Matthiesin keynote herätti kuulijoissa tunteita ja puheenvuoro kirvoitti useita kommentteja ja jälkipuheita. Yksi oli tohkeistunut ja innoissaan. Itse olin ennemminkin turhautunut ja suruissaan. Tunnistin professorin puheesta täysin sen, mitä sosiaalityön kentällä toiminut ystäväni on kertonut: miten kapea tila jää tehdä ”oikeaa sosiaalityötä” näissä yhä suuremmiksi kasvavissa rakenteissa, joilla kustannusten kasvua pyritään hillitsemään. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on tehty väkisin ja terveydenhuollon ehdoilla, puhui Matthies. Sosiaalityön tarpeita ei ole huomioitu riittävästi, ja sote-uudistukseen niin ikään kuuluva pelastustoimi on käytännössä ohitettu kokonaan. Sote-uudistuksen taustalla on kustannus-, tuottavuus-, henkilöstö- ja demokratiavaje.

(1) Kustannusvaje on rakenteellinen ja Matthies kiinnitti huomiota siihen, että kustannukset ovat nousseet erityisesti kilpailluilla aloilla. Ongelmallista on, että sote-toiminnan ajatellaan olevan palvelujen tuottamista, eikä esimerkiksi ongelmien ratkaisua ja ennaltaehkäisevää työtä. Säästöt kohdistuvat erityisesti ennakoiviin toimiin ja heikommassa asemassa oleviin, jolloin ne kasvattavat korjaavien toimien tarvetta ja kustannuksia. Eriarvoistuminen lisääntyy ja tämä puolestaan on oikeasti myös turvallisuusriski. (2) Tuottavuusvaje on ideologinen. Verovaroin julkisesti tuotettua palvelua pidetään tuottamattomana, kun taas yksityisesti tuotettu palvelu muuttuu ”akikangasharjujen ideologiassa” tuottavaksi. Tämän vaihtoehtona olisi commons-ajattelu, jonka mukaan yhteisvastuullinen omistajuus käyttää resursseja parhaiten. Tuottavuutta odotetaan nyt digitalisaatiosta, mutta se ei toimi käytännössä. (3) Henkilöstövaje on toiminnallinen. Työntekijät ovat olleet sote-alan salainen ase – sitoutuneet, osaavat työntekijät. Kuitenkin ylikuormitus ja profession ja managerialismin ristiriita on johtanut yhä lisääntyvään työpahoinvointiin, ja esimerkkejä löytyy alan jättäneistä. Esimerkiksi eräs lähihoitaja vaihtoi siivoojaksi sen jälkeen, kun hänen työpaikkansa palvelukoti yksityistettiin. Työntekijöiden pitovoima katoaa, kun työyhteisön autonomia, vastuullisuus ja yhteenkuuluvuus heikentyvät, asiakkaiden tietämisen tunnustaminen häviää, ja mahdollisuus ”tehdä oikeaa sosiaalityötä” rajoittuu, kun ihmisten kohtaamisen sijaan keskitytään raportointiin ja yhdenvertaisen palvelun tuottamiseen. (4) Demokratiavaje on poliittis-kulttuurinen. Alun perin hyvinvointivaltion palvelut ovat rakentuneet alhaalla, yhteisöllisen omistajuuden sitoutumisen perustalle. Matthies siteerasi Martti Siisiäisen Yhdistyslaitoksen historiaa, jonka mukaan elävä demokratia edellyttää koko ajan uutta ruohonjuuritason liikettä. Sote-uudistus on megahanke, jolle ei löydy omistajaa ja jota kuvaa Ulrich Beckin käsite organisoitu vastuuttomuus. Palvelujen karsimisessa ongelmana on tutkimustiedon puute sosiaalityön vaikuttavuudesta. Taustalla on myös tieteenteoreettinen ero: terveydenhuollossa ketju on: diagnoosi -> interventio -> vaikutukset. Sosiaalihuollossa myös kontekstilla, toimijoilla ja mekanismeilla on merkitystä, eikä vaikutuksia voida tutkia yhtä suoraviivaisesti.

Johtopäätöksenä Matthies esitti tuottavuusajattelun korjausliikettä: ”tuottavaa on se, joka tuo yhteistä kestävää hyvää kustannustehokkaasti ja ennaltaehkäisevästi.” Ratkaisuna eivät ole yhä suuremmat rakenteet ja esimerkiksi nyt joidenkin esittämä hyvinvointialueiden määrän vähentäminen. Sen sijaan tulee antaa työrauha hyvinvointialueille ja kuunnella työntekijöitä oikeasti. Lopuksi Matthies nosti esiin hyvinvointialueiden ”jokihelmisimpukat”, eli mitä pitäisi erityisesti suojella ja jota ei voi rahalla korvata: ”Tekevät kädet: työntekijöiden ilo, ammattiylpeys ja niistä kumpuava sitoutuneisuus ja vastuunotto; Yhteys paikallistasoon ja kansalaisyhteiskuntaan; Osallisuus ja yhteisöllisyys – oikeasti ei hokemana.”

”Ruoka hybridisen yhdyskuntarakenteen jäsentäjänä”

Toinen vahvana mieleeni jäänyt keynote oli Juha Heleniuksen puheenvuoro, joka käsitteli ruuan tuotantoa yhdyskuntarakenteen ohjaavana toimintona. ”Ruoka on arjen sakramentti, joka yhdistää meidät niihin ekosysteemeihin, joista ruoka on peräisin.”

Helenius kuvasi, miten agroekologaiset symbioosit voivat muodostaa loimen, johon kestävä maaseutukehitys kutoutuu. Keskeinen käsite on ruokajärjestelmä, joka on ”strategisesti omavarainen, mukana globaalissa markkinassa, ”vihreä” sekä yhteensopiva muiden kestävyystavoitteiden kanssa”. Kestävä kokoluokka ruuan tuotannossa, jalostuksessa ja kulutuksessa toimii noin 30-50 kilometrin säteellä kartalla. Nämä agroekologisen symbioosin muodostamat ketjut edistävät maaseudun elinvoimaa paikallisesti. Maataloudesta ei kannata tehdä teollisuuden energiantuottajaa, vaan maatalouden energiantuotanto kannattaa käyttää ensi sijaisesti maatalouden omaan käyttöön. Puheenvuoro kirvoitti kommentteja ja mm. kritiikkiä sitä kohtaan, että missään CAP-suunnitelmassa ei ole visiota kestävästä ruokajärjestelmästä – joka voisi siis olla agroekologisten symbioosien kudelma. Pohdintaa herätti, vaatisiko tämä poliittisen päätöksen, vai onko kuitenkin niin, että muutos lähtee ruohonjuuritasolta.

Sukupuolten maaseutu, maaseutu ja maailmanpolitiikka – ja lopetetaan hymistely

Tytti Määttä puhui sukupuolten maaseudusta ja nosti esiin, miten monin tavoin palveluverkkopäätökset vaikuttavat erityisesti naisiin maaseudulla. Politiikkatoimien vaikutusten arvioinnissa kuitenkin sukupuoli usein unohdetaan. Aapo Jumppasen keynote käsitteli maaseutua kriisien maailmassa ja maaseudun ja maailmanpolitiikanyhteyttä. Puheenvuoro piirsi historian pitkää kuvaa turkiskaupasta, ristiretkistä, tervakaupasta, maan asuttamisesta ja teollistumisesta. Nyt maaseudun roolina on kokonaisturvallisuuden takaaminen, joka myös voi olla ongelmallista, jos sillä välineellistetään maaseudun asukkaita. Myös tällä hetkellä vallalla olevaa kansallisvaltiomallia tulisi tarkastella kriittisesti.

Irene Kuhmonen kertoi Maaseutututkimus-lehden kuulumisia ja painotti, että maaseutututkimus on poliittista. Maaseudun kehittäminen ei ole jaettu yhteiskunnallinen tavoite, ja tulisi lopettaa hymistely: me emme halua samoja asioita, emmekä jaa samoja tavoitteita. Jos haluamme aidosti kestävää maailmaa, meidän tulee tarkastella kriittisesti mm. jatkuvan kasvun ideologiaa.

Etnografia tekee tunteita ja kokemuksia näkyväksi

Kostettava tieto? Etnografioita maalla ja maalta –työryhmässä kuultiin esityksiä viljelijöiden kosketuksesta maahan ja maan tajusta. Galina Kallion osallistuminen peruuntui ja sen sijaan luimme hänen bloginsa: Etnografisia muistiinpanoja maan tajun ääreltä, suosittelen! Sirpa Kortelainen tutkii väitöskirjassaan viljelijöiden ja koulupuutarhureiden kehollisen kognition heijastumia kestävyystoimijuudessa. Toni Ruuska on kirjoittanut (auto)etnografiaa ja tehnyt osallistuvaa tutkimusta maassa ja maalla. Hän on mukana myös Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Oikeudenmukaisen siirtymän altavastaajat (2024-2027). Inna Kopotevan aiheena oli maaseutuyrittäjyys ja tarinallistaminen. Tieteenfilosofi Uskali Mäki pohdiskeli ”Kansalaistieteen” kysymyksiä ja miten tutkimustietoa voisi tuoda kylätoiminnan tueksi. Työryhmän yhtenä johtopäätöksenä oli, että etnografia pystyy välittämään kokemuksia ja tunteita, joita ei ole sanoitettu tai ajateltu sanoittaa, koska ne ovat itsestään selviä. Sanoittamalla ne tulevat näkyväksi ja mahdolliseksi ottaa huomioon päätöksenteossa. Koskettavat tavat tuottaa tietoa edellyttävät itsensä peliin laittamista.

Utopiaa vai aitoja ratkaisuja – millaisia näkymättömiä mahdollisuuksia maaseudun tulevaisuudelle on? –työryhmässä aiheina olivat Tuomas Kuhmosella epäjatkuvuus (maaseudun) tulevaisuuksien ennakoinnin haasteena, Rositsa Röntysellä ja Saila Valkeaniemellä matkailuilmiöt ja Tanja Kähkösellä puustoinen maatalous. Soja Sädeharjun esitys uudistavasta viljelystä ja intuitiosta oli valitettavasti jäänyt pois.

Laura Jänis