Ratkaiseeko maatalouden rakennekehitys kannattavuusongelmat?

Pohdintaa maatalouden kannattavuudesta.

Maatalouden heikko kannattavuus on ollut viimeisten vuosikymmenten kestopuheenaiheena. Samalla tuottajahintojen osalta on suuntana edelleen maailmanmarkkinoiden mukainen hintataso. Maatalouden investointeja tuetaan, ja rakennekehityksen toivotaan toimivan keinona maatilojen kannattavuuden ja kilpailukyvyn parantamiseen.

Maatilojen parissa tämä tarkoittaa rajua rakennekehitystä. Sen tuomat vaikutukset yhteiskunnassa näkyvät ennen muuta maatalousalan tarjoamien työpaikkojen vähenemisenä, ja tätä myötä maaseutukylien hiljenemisenä: siellä peurat lisääntyvät, ja ihmiset vähenevät. Asutus keskittyy kaupunkeihin.

Tämän rinnalla on ilo nähdä, miten maaseudulla on myös jatkavia maatiloja ja nuoria yrittäjiä, jotka tuntevat luonnonvara-alan omakseen.

Maatalouden monta merkitystä

Onko maailmanmarkkinoiden ohjaamat ruokajärjestelmät ja niiden hinnoittelu sitten lopultakaan ihmisten etujen mukaista?  Kansainvälinen kauppa kasvaa jatkuvasti, minkä myötä myös elintarviketuotannossa on saavutettu nopeaa tehokkuuskehitystä. Kallista ihmistyötä on korvattu koneiden ja energian käytöllä. Maailmanmarkkinoiden toiminta ja sen tuoma tiukka hintakilpailu ovat olleet erinomaisia keinoja tuottaa jatkuvasti halvempaa raaka-ainetta.

Elintarvikeyritykset ja -kauppa ovat reagoineet myös ympäristöhaasteisiin. Ne kehittävät parhaillaan omia ympäristöjärjestelmiä, ja miettivät vastuullisuutta. Jatkossa EU:n lainsäädäntö tulee vaatimaan isoilta yrityksiltä toiminnan suurempaa läpinäkyvyyttä ja yhteiskunnallisten vaikutusten raportointia.

Kykeneekö elintarvikeyritys tai elintarvikkeiden kuluttaja kuitenkaan kantamaan vastuuta kaikista maatalouteen liittyvistä yhteiskunnallisista tavoitteista: ravinnekuormituksen ja ilmastovaikutusten minimoinnista, maaseutuluonnon ylläpidosta ja laadukkaista elintarvikkeita. Viime kädessä yritysten huomio saattaa olla ensisijaisesti myyntiin ja markkinointiin liittyvissä osatekijöissä.

Kotimaisten maataloustuotteiden laatua saatetaan myös helposti ajatella itsestään selvyytenä, mikä säilyy hinta- ja rakennekehityksestä huolimatta. Tulevaisuuden isoissa yksiköissä ei kuitenkaan tule olemaan entiseen tapaan aikaa kotieläinten yksilölliseen hoitoon tai kaukana sijaitsevien vuokrapeltojen kunnossapitoon.

Saattaa siis olla, että monien ruoantuotantoon liittyvien yhteiskunnallisten tavoitteiden osalta ollaan parhaillaan menossa kohden nykyistä heikompaa. Halvalla hinnalla ei saa laatutuotetta, eikä kaikkia tuotannon haluttuja oheisvaikutuksia.

Mihin tilatason kannattavuus perustuu?

Entä turvaako rakennekehitys lopultakaan maatilojen kannattavuutta? Vai onko ennemminkin niin, että maailmanmarkkinoiden hintatasot karkaavat sitä myöten, kun tuotantoyksiköiden kokoa saadaan kasvatettua?

Toimivan hintajärjestelmän haasteet saattavatkin olla jossain muualla.  Alkutuotannon yritysten neuvotteluvoimaa vie erityisesti elintarvikekaupan ja -teollisuuden keskittynyt rakenne. Hinnat joudutaan useinkin ottamaan annettuina, vailla mahdollisuutta paikallisen ja kansallisen tason tuotantokustannusten huomiointiin.

Kotimainen raaka-aine on elintarvikeyrityksille keskeinen kilpailuetu, mutta alkutuotannon jatkuvuuden varmistamisen ajatellaan ehkä monestikin tapahtuvan politiikkatoimien ja veronmaksajien maksamien tukien kautta.

Kapeaa ympäristökeskustelua  

Alkutuottajan henkistä elintilaa on vienyt myös julkinen keskustelu, joka keskittyy paljoltikin ongelmiin, erityisesti ympäristöteemojen osalta. Aiheet ovat tärkeitä, mutta olisiko keskustelun ja vuorovaikutuksen tavoissa kehittämisen tarvetta?

Arvostelun nuolisade kohdentuu helposti kotimaiseen alkutuotantoon ja sen toimijoihin. Vaikkapa raakkujoen tapauksessa huomio oli metsäkoneen kuljettajissa, metsänomistajissa ja -ostajissa. Nämä toimivat kuitenkin kansainvälisen kaupan rakenteissa, mikä määrittää pitkälti toimialan hinnat – ja sen myötä myös tuotantotavat. Raakut ja hömötiaiset nähdään, mutta ei isompia yhteiskunnallisen tason rakenteita.

Ympäristökeskustelu jää vaarallisen kapea-alaiseksi, jos ihminen ja luonto nähdään toistensa vastakohtina, ja luonnonsuojelussa pyritään kohden ”alkuperäistä” luonnontilaa, jossa ihmisvaikutus on mahdollisimman vähäistä. .Tai ainakin kohden menneiden aikojen maisemaa, ja sen tuottamaa lajistoa.

Ympäristökeskustelu voi viedä jopa ojasta allikkoon, mikäli kotimainen alkutuotanto alkaa sen kautta näivettyä. Silloin kotimaiset tuotteet kaupan hyllyllä korvaantuvat ulkomaisilla, ja mahdollisuudet tuntea näiden tuotantotapoja ja vaikuttaa niihin muuttuvat vielä monta kertaluokkaa isommiksi haasteiksi.

Olisiko nyt aika miettiä, miten löydämme luonnonvarakeskusteluissa kaikkia osapuolia kunnioittavan ilmapiirin äärelle, mikä voi mahdollistaa aivan uusien ratkaisujen löytämisen. Maaseudun yhteisöihin liittyvä muutosenergia on löydettävä uudelleen, ja saatava se valjastettua toiveikkaan tulevaisuuden ja elävän kulttuurin rakentamiseen.

Artikkeli on julkaistu Maaseudun Tulevaisuuden yliökirjoituksena 20.12.2024.

 

 

 

 

Anja Yli-Viikari