Tiedolla johtaminen ja ongelmien kohtaaminen – kohti hyödyllisempää tiedontuotantoa

Tiedolla johtaminen on jo vuosia ollut jonkinlainen johtamisen ja hallinnon mantra. Käytännössä tiedon tuottaminen ja sen käyttäminen ovat nekin johtamisen tulos. Miten siis tulisi tuottaa tietoa, jolla voidaan johtaa tai hallita?

Kalastuslain alku eli aivan ensimmäinen pykälä on mainio kannustin edelleen paljon puhuttuun tiedolla johtamiseen. Koko pykälää siteeraamatta se sisältää sanat ”parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuen”, eli edellyttää kalavarojen ja vesiluonnon hallintaan tietopohjaisesti.

Samaan aikaan lain soveltamisalalla, erityisesti kaupallisen kalastuksen osalta, törmää yhä useammin erilaisiin ristiriitoihin ja suoranaisiin konflikteihin. Tämä tuntuu hyvin ristiriitaiselta tuon tietopohjaisuuden vaatimuksen kanssa. Olisi luultavaa, että faktat ovat samat kaikille, ja niistä ei riidellä, nehän eivät ole makuasioita.

Tunnistetuimpia suoranaisia konflikteja ovat varmasti riidat kalavesille pääsystä eli kalastusoikeudet sekä lisääntyneiden petovahinkojen aiheuttamat suojelun ja kalastuksen väliset kiistat. Nämä kiistat eivät ole tietoa lisäämällä yhtään helpottuneet, melkein päinvastoin: kalastuslupien osalta uusia kalastuslain 13 § mukaisia vaatimuksia ELY-keskusten väliintulosta on vireillä, ja osa jo ratkaistuista tapauksista odottaa jatkokäsittelyä hallinto-oikeudessa (HO) tai jopa korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO). Vastaavasti vesiviljelyn osalla edelleen ympäristölupien hakijaosapuoli tunnistaa, että osassa Suomea luvan saa helpommalla taistelulla kuin muissa osissa. Puuttuuko edelleen siis tietoa?

Suhtaudun tiedolla johtamisen filosofiaan suurella varauksella, suorastaan epäileväisesti. Olen myös kuullut kalatalouden kehittämiseen liittyvissä kannanotoissa puheenvuoroja, joissa suoraan todetaan, että meidän tulisi tuottaa niin paljon tietoa, että vastapuolen on pakko myöntyä tunnustamaan kantamme oikeaksi. Mielestäni tuo näkökulma on kovasti vääristynyt.

En halua tyrmätä tai edes epäillä tiedon tuottamisen välttämättömyyttä tai tärkeyttä, mutten usko sen autuaaksi tekevään voimaan. Esitän tässä omia näkökulmiani ja tarjoan harkittavaksi muutamia mahdollisia keinoja tehdä tiedon tuottamisesta ja esittämisestä vaikuttavampaa.
Jos asia vaikuttaa kiinnostavalta, aiheesta löytyy myös tieteellisempää tekstiä ihan kotimaasta ja viime vuosilta, kun korona-epidemian erilaisten kipeiden päätösten tueksi tarvittiin tutkittua tietoa ja keinoja esittää tieto vaikuttavasti.

Ihmiset tappelevat, eivät asiat

Väitän, että tuskaa tuottaa se, että tietoa tuotetaan niin paljon ja niin erilaisista lähtökohdista, että jokainen osapuoli voi valita itselleen sopivat näkökulmat jopa faktoista. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu, että etsimme itsellemme sopivaa viiteryhmää, puoletta, yhdistystä kerhoa tai vaikka Facebook-ryhmää. Samalla näiden viiteryhmien ajattelumallit voimistuvat myös omassa ajattelussamme. Eli kaikesta individualismista huolimatta olemme yllättävän paljon ryhmiemme ajatusten vietävissä. Vähättelemme ryhmiemme kanssa yhdessä tuomitsemaamme ”väärää tietoa” ja korostamme vastaavasti hyväksyttyjä faktoja. Näin siitä huolimatta, että tulkinta saattaa perustua samaan dataan.

Esimerkiksi kuvitteelliset otsikot ”Harmahylkeen suojelu onnistunut mainiosti” ja ”Kalastuksen hyljevahingot lisääntyneet voimakkaasti” voisivat kumpikin olla täyttä faktaa, mutta niiden tulkinta totuudesta on aivan erilainen. Todennäköisesti näiden otsikoiden alla olevia lehtijuttuja ei julkaistaisi samassa lehdessä, sillä myös viestimille on kehittynyt mielipide. Toinen taustaryhmä iloitsee, toinen suree, ja yksilöt siinä mukana. Aivan vastaavasti kalavesien hallinnasta voidaan samoista faktoista luoda erilaisia tulkintoja.

Olen huomannut, että yhteisymmärrystä lisää, kun yrittää ymmärtää ihmisten vaikuttimia, ja sallii sen, että eri näkökulmia on mahdollista painottaa. Helpottavaa on myös sallia se, että osapuolilla on syyt ja oikeudet myös olla masentuneita, suuttuneita, vihaisia tai katkeroituneita asioiden tilasta. Ongelmien vähättely ärsyttää – kuuntelu ja huomioiminen auttaa jo, vaikkei ratkaisuakaan vielä löydy. Pitkään katkeroituneet osalliset eivät voi esittää kovin rakentavia ratkaisuehdotuksia, ehkeivät enää ratkaisuehdotuksia ollenkaan. Vuosien tai vuosikymmenin ajan jatkuneet konfliktit, joissa yleensä sama tai samat osapuolet tuntevat itsensä altavastaajaksi tai syrjäytetyksi, johtavat väistämättä melko ongelmakeskeiseen lähestymistapaan näiltä osapuolilta. Sitä ei pitäisi lukea raskauttavaksi.

Kuka voi johtaa tiedolla – ja ketä?

Tiedolla johtaminen on tullut jonkinlaiseksi käsitteeksi ja jopa mantraksi jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä sillä alun perin tarkoitettiin yritysten päätöksentekoa, mutta nykyään ihan jotain muuta. Suosittelen Google-hakua ”tiedolla johtaminen”. Nykyisin tiedolla halutaan johtaa erityisesti erilaisissa hallintoasioissa.

Hallinnossa tärkeää on paitsi oikean tiedon saaminen, myös osallisten kuuleminen. Kuulemista tapahtuu väistämättä sekä virallisesti avointen ja pyydettyjen lausuntojen kautta että epämuodollisesti ihmisten normaalissa kanssakäymisessä. Hallintoviranomainen tuntee väistämättä omaa toimintakenttäänsä ja sen toimijoita, ymmärtää (toivottavasti) osapuolten näkökulmia ja mielipiteitä myös lausuntojen ulkopuolelta. Hallintoviranomaisilla tai niiden osastoilla on omat edistettävät teemansa, mikä toisinaan aiheuttaa erikoisia tilanteita, kun sama viranomainen voi näkökulmansa mukaan sekä edistää että estää jotain kehityskulkua, perustuen samoihin faktoihin.

Tällä perusteella voin mielestäni turvallisesti päätellä, että pelkkä tieto ei riitä johtamiseen.

Olennaista on lopulta tiedon tulkinta, ja tämä pitäisi ottaa huomioon ja tietoa tuotettaessa. Kun tuotetaan tietoa, joka liittyy ristiriitatilanteisiin, olisi hyvä kuulla ristiriitojen osapuolia jo silloin, kun perustietoa tuotetaan ja tiedon keräämisen suunnitellaan. Tämä auttaisi erityisesti siihen, että tuotettu tieto koettaisiin ”omaksi”, eikä sitä olisi tarvetta kiistää tai haastaa jollain muulla faktalla. Tämä pätee jopa luonnontieteelliseen tietoon. Vaikka osapuolilla ei luultavasti ole tietotaitoa tutkimuksesta ja tiedonkeruusta, heillä on tietoa siitä, mikä heitä huolettaa, ja ymmärrys siitä, millaisella tiedolla tuota huolta voidaan vähentää. Tämä ei vähennä tarvetta tieteelliselle tutkimuksen ja tiedon keräämisen ammattitaidolle, päinvastoin.

Kuinka viranomaisesta ja tutkijasta tulee osallinen?

Uskon vilpittömästi, että viranomaisilla ja tutkijoilla on aito halu ratkaista ongelmia ja tuoda lisäarvoa tasapuolisiin, oikeisiin päätöksiin. Inhimillisiin piirteisiin niin viranhaltijoilla, tutkijoilla kuin ongelmien osapuolillakin kuuluu kuitenkin jonkinlainen puolen valinta tai jako ”hyviksiin ja pahiksiin”. Jos viranomainen toimisi konemaisesti pelkkiä faktojen mukaisesti, ei tarvittaisi tulkintoja. Mutta ongelmatilanteet eivät ole matemaattisten tieteiden alaisia vaan edellyttävät aina tulkintoja, arvioita, varovaisuusperiaatetta jne. Tästä syystä ympäri maailman tarvitaan erilaisia edunvalvontaorganisaatioita ja lobbareita. Heidän tehtävänsä on arvokas, he auttavat päätösten tekijöitä ymmärtämään eri näkökulmia. Heidän asemansa ja tehtävänsä vähättely olisi typerää.

Hallinnosta tulee hyvin erilaisia ratkaisuja tai päätöksiä lupa-asioihin ja kiistoihin. Hyvin useissa tapauksissa nämä johtavat myös valituksiin ja jatkokäsittelyihin. Näyttääkin ikävästi siltä, että näissä tapauksissa valittajan silmissä päätösten ja linjausten tekijöistä tulee ongelman osallisia. Osallisuus ei siis ole asiaa käsittelevän viranomaisen tai tutkimusta tekevän valintakysymys. Osallisuus osoitetaan tai haastetaan ulkoapäin. Tästä on joissain tapauksissa herännyt jo itsessään kiistaa, kun tutkijan tai päättäjän vaikuttimia on epäilty.

Toinen ilmiö, missä erityisesti tutkijoiden, kehittäjien ja konsulttien rooli vaihtuu tarkkailijasta tai avustajasta osalliseksi, on ongelmien ”omiminen”. Ongelman ratkaisuun kutsuttu asiantuntija-apu analysoi ja esittää ratkaisumallit ominaan, syrjäyttäen osalliset. Pahimmillaan omiminen voi ilmetä positiivisena toksisuutena, mikä voi näkyä esimerkiksi ongelman vähättelynä. ”Eihän tämä mikään ongelma ole” kuulostaa helposti siltä, että lausuja pitää ongelman kokijaa ymmärtämättömänä tai jopa tyhmänä. Ongelman tai konfliktin tunne on hyvin todellinen eikä ulkopuolinen asiantuntijuudestaan huolimatta usein ymmärrä sen kompleksisuutta. Asian omiminen asiantuntijan ratkaistavaksi ja oikeilta osallisilta pois siirtäminen ohittaa aiemmin kuvatut taistelevat ihmiset. Luultavasti ongelmaan saadaan tekninen ratkaisu, mutta konflikti jää elämään puhjetakseen uudelleen toisessa yhteydessä, ajassa tai paikassa.

Utopia paikallisesta kestävästä kalastuksen hallinnasta

Haaveilen sellaisesta tiedolla johtamisen utopiasta, jossa tiedon tuottajien ensisijaiseen ammattitaitoon kuuluu tiedon käyttäjien ja tarvitsijoiden kuunteleminen ja ymmärtäminen, siten että tunnistettuihin ongelmiin voidaan tuottaa edelleen tieteellisesti pätevää, mutta myös yhteisesti oikeaksi tunnustettua tietoa.

Tuossa utopiassa eri osapuolet yhdessä tunnistavat yleiset tavoitteet, keskustelevat huolet ja pelot sekä suunnittelevat seurantajärjestelmät riskitilanteiden tunnistamiseksi ja mekanismit erilaisiin skenaarioihin.

Esimerkiksi tällaisia järjestelmiä voisi ja pitäisi synnyttää aivan paikallisiin kalastuksen hallinta-asioihin. Jos ylikalastus tai joidenkin lajien suojelu koetaan uhaksi tai peloksi, on varmasti kehitettävissä sellaisia tiedonkeruun ja -käsittelyn menetelmiä, jotka sekä mahdollistavat kalastuksen, tuottavat tietoa siitä, onko pelkoon aihetta, ja myös sopivat yhdessä mekanismeja, joilla uhkakuvia voidaan hallita. Tällainen utopia ei toteutuakseen tarvitse viranomaisoikeuksia ja -valvontaa vaan yhdessä sopimista, erilaisten tavoitteiden kunnioittamista sekä tietenkin kärsivällisyyttä järjestelmien kehittämiseen.

Mika Halttu