Tiedolla johtamista vai sittenkin yhdessä suunnitellen ja päättäen?

Sisävesiammattikalastajien Juha Piilola jatkaa blogissaan aiemmin Haltun aloittamaa pohdintaa tiedolla johtamisesta. Piilola johdattaa ajatukset luontevasti yhteishallinnan teemoihin ja yhteisymmärryksen etsimiseen.

Kalastuslaki uudistettiin vuonna 2015. Siinä uudistettiin ja täsmennettiin myös kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmia koskeva lainsäädäntö, millä pyrittiin lisäämään suunnitelmien sitovuutta kalaveden omistajien suuntaan kalavesien käytöstä ja hoidosta päätettäessä. Hallituksen esityksen mukaan suunnitelmien tuli pohjautua tutkittuun tietoon, mutta myös parantaa suunnitteluprosessien osallistamista. Perinteisesti käyttö- ja hoitosuunnitelmia on tehty puhtaasti asiantuntijatöinä, jossa asiantuntijat ovat katsoneet kalavaroja ja niiden käyttöä koskevia tietoja yleensä biologisesta näkökulmasta kalakantoja arvioidessaan. On puhuttu siis tiedolla johtamisesta, jossa mielenkiinto on kohdistunut vain kalavaroihin ja kalastuksen vaikutukseen kalavaroihin. Siinä prosessissa yhteiskunta ja ihmiset ovat jääneet kuitenkin kiinnostuksen ulkopuolelle. Kalavarojen käytön ohjaaminen koskee silti aina ihmistä, ja kalastus on ihmisen toimintaa. Tässä on aina kyse myös vallasta; mahdollisuudesta osallistua päätöksentekoon. Kalataloudelliset päätökset puolestaan perustuvat aina päätöksentekijöiden arvoihin eli siihen, mitä päätöksentekijä itse kulloinkin arvostaa. Kun päätöksentekovaiheessa otetaan aidosti huomioon sekä asiantuntijatieto, että paikallinen, eri intressiryhmien tieto, on tällöin mahdollisuus saada täydellisempää ja hienosyisempää tietoa päätöksenteon pohjaksi. Näin vältetään myös turhia kalastuskiistoja, jotka usein syntyvät vähäisestä vaikutusmahdollisuudesta päätöksenteossa.

Uusiutuvien luonnonvarojen käytössä on aina kyse biologis-yhteiskunnallisista prosesseista, mutta kalavarojen hyödyntämiseen kuuluu erityinen tiedollinen epävarmuus. Tätä tiedollista epävarmuutta tutkimus on pyrkinyt vähentämään erilaisilla tutkimuksilla ja tutkimusmenetelmillä.  Kalakantojen suuruutta ja pyyntimääriä voidaan kyllä arvioida erilaisin tieteellisin tutkimusmenetelmin, mutta ehdottomien tosiseikkojen esittäminen on vaikeaa, koska kalavarat piilevät veden alla eikä niitä voida arvioida yhtä tarkasti kuin esimerkiksi metsätaloudessa puumääriä. Tämä antaa tilaa monenlaisille tulkinnoille kalavaroista. Tietoa ei voida kuitenkaan tarkastella erillisenä ilmiönä kalavesien käytöstä ja hoidosta päätettäessä, vaan se liittyy aina eri ryhmien arvoihin, intresseihin ja valta-asemiin. Siksi pelkkä tiedolla johtamien ei ole toiminut eikä tutkimuksilla siten ole onnistuttu vähentämään kalavarojen käyttöön liittyviä ristiriitoja. Tämän takia päätöksenteon kehittämiseksi on alettu laatia vaihtoehtoisia malleja, joissa yhteiskuntatieteiden osuus on tullut yhä merkittävämmäksi.

Kalatalouden päätöksentekojärjestelmä on Suomessa sekoitus paikallista (kalaveden omistaja), alueellista (kalatalousalue), ja keskusjohtoista (ELY-keskus, maa- ja metsätalousministeriö) hallintaa. Tätä keskusjohtoista, ylhäältä alaspäin mallia on pidetty kalavesien käytön ongelmien osasyynä. Yhä keskeisempi ongelma tulevaisuudessa on suojeluintressin ja modernin kalavesien käytön kestävä yhteensovittaminen. Tiedolla ja kommunikaatiolla on merkitystä silloin, kun halutaan säädellä konflikteja ja luonnonvarojen kestävää käyttöä. Se, että ristiriitoja on olemassa, ei ole kielteistä tai myönteistä sinällään. Keskeistä on se, kuinka näihin ristiriitoihin suhtaudutaan. Kun keskustelua siirretään osapuolia yhdistäviin tekijöihin sen sijaan, että juututtaisiin ennakkoasenteisiin, voidaan vähentää ristiriitoja. Yhdistäviä tekijöitä ovat esimerkiksi yhteiset tavoitteet ja arvot. Ristiriitojen hallinta edellyttää osapuolten tietoisuuden siitä, mikä tilanteessa on ongelmallista. Toiseksi, osapuolten tulee uskoa, että he hyötyvät enemmän ongelmien ratkaisemisesta, kuin että kukin ajaisi vain omaa etuaan. Yhteisesti sovitut ratkaisut hyväksytään laajemmin ja pidemmän päälle tällaiset ratkaisut ovat kestävämpiä.

Päätöksenteon ratkaisumalliksi on ajateltu myös siis uutta lainsäädäntöä laadittaessa jonkinlaista yhteishallintaa. Lain mukaan käyttö- ja hoitosuunnitelmat käsittelee yhteistyöryhmä, minkä tehtävä on edistää eri intressiryhmien ja päätöksentekotasojen välistä yhteistyötä. Tässä lienee ollut tarkoitus jakaa valtaa ja vastuuta, eli eri käyttäjäryhmillä olisi mahdollisuus vaikuttaa aidosti päätöksentekoon. Jakamalla valta ja vastuu, voidaan saada ihmiset toimimaan yhdessä yhteisten päämäärien eteen. Näin ei olisi tarvetta pyrkiä kiertämään sääntöjä, koska ne eivät ole ylhäältä asetettuja vaan yhdessä sovittuja.

Käsittelyn pohjalta yhteistyöryhmä antaa lausuntonsa ELY-keskukselle, jonka tulee ottaa nämä yhteistyöryhmien lausunnot huomioon päättäessään KHS:n hyväksymisestä. Tämä ei kuitenkaan käytännössä ihan onnistunut, sillä valta- ja vastuujako epäonnistui ja valta jäi edelleen yhteistyöryhmissäkin kalaveden omistajille. Viimekätinen vastuu päätöksenteossa puolestaan siirtyi keskusjohtoiselle hallinnolle, eli ELY keskuksiin. Tämän seurauksena kalastajien asema jäi edelleen yksittäisen kalastajan äänen varaan. Samoin käyttö- ja hoitosuunnitelmien suunnitteluprosessi ei ole suunnittelijaa riittävästi sitova, jotta suunnitteluprosessi olisi aidosti osallistava, kuten kalastuslain henki on ollut.

Jotain tarvitaan siis vielä lisää, mutta mitä? Vaikka ihmisillä on erilaisia näkemyksiä ja arvoja, joiden pohjata muodostuu ihmisten erilaiset asenteet, niitä ei voida muuttaa, eikä kompromisseja päätöksenteon yhteydessä tehdä, jos yhteinen tahtotila puuttuu. Tarvitaan siis aito tahto, halu ja pyrkimys saavuttaa jokin uudistus tai muutos.

Juha Piilola

Kirjoittaja toimii sisävesillä kaupallisena kalastajana ja Suomen sisävesiammattikalastajaliiton puheenjohtajana

Juha Piilola