Veneet ja investoinnit kertovat miten kalastuksella menee

Ammattikalastusmessujen järjestelyjen ja loppumietelmien yhteydessä pohdiskelin ja analysoin pitkään ammattikalastajien tekemiä investointeja veneisiin, pyydyksiin ja erilaisiin tuotantovälineisiin. Erikoisia ja kiinnostavia näkökulmia tuntui heräävän koko ajan enemmän. Tyypillisesti siis selvittely ja pohtiminen herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sangen moni ilmiö toi esiin klassisen muna-kana -pohdinnan, eli mikä on syy ja mikä seuraus. Lisäksi todella moni itselleni kalastajien keskusteluissa selväksi tullut oletus osoittautui hieman erilaiseksi kuin olin ajatellut. Käytännössä jokainen pohdinnan kohteena ollut ”fakta” piti ensin analysoida.

 

Jarno Aaltosen Vuokko on tyypillinen mittatilaustyönä valmistettu alumiininen rysävene. Erittäin matala ja lähes tasapohjainen.

Oletin ensinnäkin, että kalastajat investoivat uusiin veneisiin melko paljon, ja kohteena ovat nimenomaan alumiinirakenteiset veneet. Ja että näissä on tietty kokoluokka ylitse muiden, ja syynä on yleistynyt pohjarysäkalastus, ja tämä taas kiihdyttää myös muita investointeja. Näistä kaikista on onneksi jonkinlaista avointa tietoa olemassa; EU pitää yllä koko yhteisön laajuista kalastusalusrekisteriä merialueen vesistä. Sieltä löytyy ihan jokainen aluksen tietojen lisäys, poisto ja muutos Suomen EU-jäsenyyden alusta lähtien, eli reilun 30 vuoden ajalta. Tuolta löytyy siis nimenomaan veneen tiedot jonkinnäköisellä tarkkuudella, mutta ei omistajatietoja. Se vaikeuttaa selvittelyä melko lailla. Lisäksi Kaju-tietopalvelusta löytyy kaikki EU-tuella tehdyt investoinnit. Alukseen liittyvissä investoinneissa on mainittuna aluksen CFR-numero, joka on tarkempi linkitys alukseen kuin rekisteritunnus. Tuo CFR-numero ei siis vaihdu, vaikka alus vaihtaisi omistajaa tai rekisteröintivaltiota. Valitettavasti sisävesialusten rekisteri ei ole millään tavalla avoin, minkä takia selvityksessä ei voi analysoida mitä sisävesillä tapahtuu. Toisaalta tuossa sisävesienrekisterissä ei ole tietoa aluksen rakenteesta, joten sen hyöty olisikin ollut varsin vaatimaton. Kaju-tietojärjestelmä sisältää kaikki EMKVR- ja edeltävän EMKR-kauden tuetut investoinnit, eli siitä saa kattavan 10 vuoden investointiperspektiivin. Rannikkokalastuksen veneiden käyttöikä vaikuttaisi lähentelevän 30 vuotta, joten aivan siihen ei investointien tarkastelussa edes tarvitse yltää.

Kasvuyritykset investoivat alumiiniveneeseen

Tässä tarkastelussa kohde rajattiin alle 12 metriä pitkiin veneisiin eli rannikkokalastukseen. Alusrekisteri erottelee materiaaleiksi puun, muovin, metallin sekä ”muun”. Muovi on tässä kokoluokassa pääosin lasikuitua, metalli alumiinia ja ”muu” jääkin melkoiseksi arvoitukseksi. Todennäköistä on, että tässä luokassa on ”komposiittirakenteisia”, eli puurunkoisia, lasikuitupäällysteisiä veneitä. Tarkistuksen perusteella näitä puu-lasikuituveneitä on rekisterissä lisäksi myös puuveneissä ja muoviveneissä. Tästä rakenteesta on siis käytännössä mahdoton saada tarkkaa tietoa.

Veneiden rekisteröintimäärissä todellakin näkyy, kuinka alumiiniveneet ovat alkaneet yleistyä 2000-luvulla, ja suosio on melko tavalla jatkuvasti nousevaa. Jos veneet jakaa pituusluokkiin, suurin menestys on ollut 6-8 metristen kokoluokassa.

Jos venerekisterin tietoa yhdistellään sopivasti investointitietoihin, näkyy kuitenkin iso muutos. Vaikka kokonaisuutena muoviveneitä on valtava enemmistö, ja myös niihin liittyviä investointeja, tilastoissa näkyy että yksittäistä alumiinivenettä kohden tehtävien investointien lukumäärä ja niihin sijoitettava investointiraha on merkittävästi suurempi. Tämä näkyy sekä pyydysinvestoinneissa että veneisiin liittyvissä varusteinvestoinneissa.

Koska uusi alumiinivene ei koskaan ole käyttöönottovuonnaan tukikelpoinen, tämä suhde on luultavasti vielä suurempi alumiiniveneiden eduksi.

Veneinvestointi itsessään ei ole tukikelpoinen, eikä veneen elektroniikka tai uusi moottori. Alumiinivene on merkittävästi lujitemuovivenettä kalliimpi, joten yhdessä kaikkien investointien kanssa kalastajien investointi veneeseen ja kalustoon on todella merkittävä. Alumiiniveneeseen investoivat vaikuttavat siis tässä mielessä tähtäävän pitkään uraan ja suureen liikevaihtoon.

Benjamin Tillqvistin Stella on erittäin leveä ja kantava vene. Silti tilauksessa on jo isompi vene, sekin tietenkin alumiinista.

Alumiinivene ei ole ainoa vaihtoehto

Alumiinivene ei kuitenkaan ole todellakaan se ainoa oikea edes rekisteröijien mielestä. Suosituimmassakaan kokoluokassa alumiini (tai metalli yleensäkään) ei yllä puoleen rekisteröintien määrässä. Alle 8 metrisissä lasikuitu siis pitää pintansa, ja sitä suuremmissa veneissä vuosittaiset rekisteröintimäärät ovat todella pieniä, selkeää kuvaa ei pääse syntymään. Edelleen suurin osa myös uusista veneistä on muovia.

Rekisteri itsessään ei pysty kertomaan syytä tähän, valitettavasti ei edes viitteellisesti.

Oletukseni oli, että uusissa alumiiniveneissä suuri valintakriteeri olisi kantavuus suhteessa pituuteen tai konetehoon. Valitettavasti kantavuus ei käytännössä ole suhteessa rekisterissä olevaan vetoisuuteen (eli rekisteritonnit eli GT).

Selkeä vastaus tuli kuitenkin, kun tutkin veneiden rekisteriin merkittyjä pyydyksiä. Kalastajat tietävät, että ne eivät aivan täysin vastaa todellisuutta, mutta tyypillisesti Suomen rekisteriin merkitään pienaluksista kaksi pyydystä. Lähes kaikkien 6-8 metrin muoviveneiden ensisijainen pyydys on verkko. Ja yhtä selvästi saman kokoluokat metalliveneissä ensisijainen pyydys on rysä.

Päätelmä tästä on, että markkinoilta ei löydy sellaista muovivenettä, joka täyttäisi laajamittaisen rysäkalastuksen tarpeet, ainakaan merialueella. Tämä perustuu yhtä lailla myös ajatukseen siitä, että kalastaja ei välttämättä halua sijoittaa 15 000–25 000 ylimääräistä euroa veneeseen pelkän materiaalin vuoksi.

Tuntemieni kalastajien veneitä pohtiessa valintakriteerit eivät ole tavattoman monimutkaiset:
Veneen on oltava tilava ja kantava, eli mielellään todella leveä saaliin painon ja pyydysten viemän tilan vuoksi. Sen on kyettävä liukumaan kohtuullisen pienellä koneteholla, mutta kestettävä isokin moottori. Tämän vuoksi veneen pohjassa on erittäin loiva V-kulma. Jo tämä viimeksi mainittu karsii suurimman osan muoviveneistä pois. Näiden lisäksi veneisiin tarvitaan mitä mielikuvituksellisin valikoima kiinnityspisteitä nosto- ja vetokoneille, nostureille ja mille milloinkin. Rysäkalastuksessa myös laitakorkeuden toivotaan olevan matala pyydyksen käsittelyn helpottamiseksi.”

Tämän kokoluokan lasikuituveneet ovat lähes poikkeuksetta muottiin tehtäviä. Jotta tuotantokustannus olisi runkoa kohden järkevä, veneet suunnitellaan vapaa-ajan käyttöä tai kalastusopastoimintaa varten. Näissä vaatimukset ovat olennaisesti erilaisia; syvä V-runko parantaa ajettavuutta kovassa kelissä, mutta vaatii ison konetehon liukuun pääsemiseksi. Materiaali ei itsessään ole rajoittava, mutta vaatimukset ovat.

Muoviveneistä haastajiksi alumiinille voivat nousta erityisesti polyeteenilevyistä tai -putkista hitsatut veneet tai aiemmin mainitut puu-lasikuitu-komposiittiveneet, jotka voidaan valmistaa yksilöllisesti tilaajan tarpeita vastaaviksi. Muottiveneitä valmistavat eivät usein kykene hyötymään siitä, että ammattikäyttöön tehtävän veneen ei tarvitse täyttää CE-hyväksinnän kriteereitä.

Veneinvestoinnit lykkäävät vihreää siirtymää yhä kauemmaksi

Veneiden poistoiät ovat olleet liki 30 vuotta. Viime vuosina ELY- ja Elinvoimakeskus ovat kampanjoineet vanhojen veneiden poistamiseksi, mikä ehkä on laskenut tuota keskiarvoa. Se ei kuitenkaan kerro todellista käyttöikää. Käyttöikäkin on joka tapauksessa merkittävän pitkä. Uusimmille alumiiniveneille sitä on vaikea edes arvioida, mutta 30 vuotta voi olla mahdollista, ainakin useamman toimijan omistuksessa.

Veneen suunnittelu on kuitenkin aina rakennushetken vaatimusten mukaista. Ja veneen runkomuotoon vaikuttaa valittava konetyyppi ja mitoitusratkaisut kantavuuden ja halutun nopeuden suhteen. Kun veneinvestointi toteutuu, samalla tulee ratkaisu siitä, käytetäänkö perämoottoria vai sisämoottoria, ja mikä tehon määrä on löydyttävä. Veneen investointihetkellä siis ankkuroidaan tai paalutetaan nämä vaatimukset.

Kalatalouden hallinnolla sekä Suomessa että EU:ssa on into vihreään siirtymään tuomalla sähkötoimisuutta kalastusaluksiin. Tässä on mitä ilmeisintä ristiriitaa alan omien, eli yrittäjien tarpeiden ja valintojen kanssa. Sähkökäyttöä varten valinnat ovat vielä monin kerroin kalliimpi kuin fossiilisten polttoaineiden ratkaisut. Ja kun uudet alukset kestävät käytössä 30 vuotta, eivätkä ne ole suunniteltu huomioiden sähköistyksen vaatimuksia, on syytä toivottaa sähköistä laivastoa odottaville pitkää pinnaa.

Muutama Euroopassa tehty tai vireillä oleva sähköistyshanke perustuu vanhaan, uppoumarunkoiseen sisämoottoriveneeseen. Suomessa ei pienissä kokoluokissa ole näkyvissä sisämoottorirakenteita. Valitettavasti venerekisteri ei kuitenkaan kerro mitä polttoainetta (bensiini/diesel) tai mitä moottorityyppiä (sisä-, sisäperä-, perämoottori) vene käyttää.

Rannikkokalastuksen moottoriratkaisut ovat käytännössä samoja, joita huvialukset käyttävät. Useimmilla moottorivalmistajilla ei ole erillisiä ammattilaismoottoreita. Jos huvivenekäyttöön tulee sopivia sähkömoottori-, akku- ja latausratkaisuja, on todennäköistä, että ne ennen pitkää tulevat myös ammattikäyttöön.

Ilman merkittävää tukea veneiden hankintaan ei ole oletettavissa, että investointeja tehdään sähkötoimisiin aluksiin, tai edes runkoihin, joissa sähköistäminen olisi myöhemmin mahdollista. Tämä taas edellyttäisi isoa muutosta EU:n yhteiseen kalastuspolitiikkaan, joka kategorisesti kieltää uusien alusten investointien tukemisen. Kansallisesti liikkumavaraa voisi löytyä kuitenkin arvonlisäverolaista. Nykyisin yli 10 metristen työveneiden valmistus, myynti ja varustelu ovat täysin vapautettuja arvonlisäverosta (ALV-laki 58§). Ymmärtääkseni EU:n arvonlisäverolakidirektiivi (148 artikla) mahdollistaisi sen, että tuo 10 metrin vaatimus voitaisiin poistaa kokonaan tai luoda verottomuudesta houkutin puhtaampiin, vaihtoehtoisen polttoaineen aluksiin. Sama direktiivi mahdollistaa myös tuollaisen veneen kalastusvälineiden verovapauden.
Tämän hetken lainsäädäntö ja rahoitusmahdollisuudet ovat melko rajattuja. Veneen rakentamiseen ei voi saada tukea, mutta kalastuksen innovaatiorahoitusta tai kalaleaderien paikallisen kehittämisen rahoitusta on mahdollista käyttää aluksen suunnitteluun tai vaikkapa muotin rakentamiseen, jos muoviveneiden tekijöistä joku moisesta innostuu. Aiemmin toteutetut kalastusalusten tyyppivenehankkeet eivät kuitenkaan ole tällaiseen erityisen rohkaisevia.

Korkeat pyydystuet eivät nostaneetkaan hintoja

Investointituet kalastukseen kannattaa käsitellä myös ilman kytkyä veneisiin. Tällä kaudella houkuttavin kalastuksen tuki näyttää olleen pyydystuki. Erityisesti merialueelle suunnattu 80% tukitaso hylkeenkestäviin pyydyksiin ja hylkeenkarkottimiin yllätti rohkeimmatkin toiveet. Investointitaso oli hyvä jo edellisen EMKR-kauden 50% tasolla, ja korotus nosti vielä investointiastetta. Edellisellä ja tällä ohjelmakaudella pyydysinvestointeja on tehty reilusti yli 7 miljoonalla eurolla, ja tässä luvussa näkyvät vain tuetut investoinnit. Luku sisältää myös sisävesien investoinnit.

Alkukaudesta pessimistit ennustivat, että tämä saa aikaan niin suuren kysynnän – ja ahneuden – että pyydysten hinnat karkaavat pilviin. Kävi kuitenkin aivan toisin. Pyydysten hinnoissa on kyllä ollut nousua, mutta suurin muutos on tapahtunut pyydysten tuotannossa ja kehittämisessä. Alalle syntyi muutamia uusia pyydysvalmistajia, jotka nopeasti pystyivät reagoimaan kysyntään nostamalla tuotantokapasiteettia teolliseen mittakaavaan. Tämä, ja sikäli myös kilpailutilanne, on pitänyt pyydysten yksikköhinnat varsin maltillisena, ja mahdollistanut samaan aikaan myös pyydysten kehittämisen.

Uusia suomalaisia pyydyksiä on toimitettu jo testiin melko useisiin maihin, aivan maailman toiselle puolelle asti. Olisi varmasti syytä alkaa pohtia voisiko tämä ulkomaankauppa kasvattaa tuotantoa Suomessa niin paljon, että sillä olisi vaikutusta koko toimialaan.

Investointihalukkuus näkyy koko kalastusjärjestelmässä

Pyydystukien korkea taso on varmasti ollut osasyy siihen, että tällä vuosikymmenellä nuoret kalastajat, eli sellaiset, jotka arvioivat voivansa jatkaa vielä parikymmentä vuotta, ovat investoineet voimakkaasti paitsi pyydyksiin, myös koko kalastusjärjestelmään, jota laajamittainen rysä- tai katiskapyynti edellyttää.

Satojen katiskojen tai kymmenien rysien pyyntiin virittäminen, kokeminen ja nosto edellyttävät aivan uutta tehokkuutta toimintaan. Nimitän tätä kalastusjärjestelmäksi. Se kattaa paitsi pyydysten käsittelyn, myös saaliin käsittelyn ainakin aluksella.

Yhdessä nämä tehtävät työllistävät useita yrittäjiä. Suurin osa erilaisista pyydysten nosto- ja kokujärjestelmistä ovat kotimaista valmistetta. Näitä kalastusjärjestelmiä olisi syytä päästä esittelemään myös maailmanlaajuisesti.

Pyydysten käsittelylaitteet ovat olleet tukikelpoisia, ja ne näkyvät investointitukien listauksissa. Näiltä osin on vielä tehostamista siinä, miten näitä laitteita kehitetään. Sangen usein lähtökohtana on yksittäisen kalastajan ja laitetoimittajan/-valmistajan välinen yhteistyö. Jostain syystä ammattikehittäjät eivät ole innostuneet tai onnistuneet tuottamaan näistä innovaatioista hankkeita. Ymmärrettävästi varsinkin alan ammattilaiset saattavat pitää sitä kuitenkin etuna.

Sisävesiammattikalastajien tiedotus- ja koulutusristeily 2026, esitykset ja yhteenveto

Sisävesiammattikalastajien risteily kokosi alan ajankohtaiset kysymykset yhteen

Sisävesiammattikalastajien tiedotus- ja koulutusristeily 2026 järjestettiin 7.–9.4. Helsinki–Tukholma–Helsinki-risteilynä. Ohjelmassa käsiteltiin muun muassa sisävesikalastuksen sääntelyä, saalisilmoituksia, jäljitettävyyttä, kotimaisen kalan menekkiä, suoramyyntiä, vientimahdollisuuksia, yritysten kehittämistä sekä kalastajien työhyvinvointia. Puheenvuorojen esitysmateriaalit on koottu tämän tietokortin yhteyteen.

Avaus: sisävesikalastus osana huoltovarmuutta

Kansanedustaja Kirsi ”Kike” Elomaa nosti avauspuheenvuorossaan esiin sisävesiammattikalastuksen merkityksen huoltovarmuudelle, kotimaiselle ruoantuotannolle ja vesienhoidolle. Keskeisiksi huoliksi nousivat kaupallisten kalastajien luvansaanti, byrokratian kasvu sekä se, että sisävesikalastus jää keskusteluissa helposti merikalastuksen ja vesiviljelyn varjoon.

MMM:n ajankohtaiset: määritelmät, ilmoitusvelvollisuus ja uudet tukimallit

Maa- ja metsätalousministeriön Orian Bondestam kävi läpi sisävesikalastukseen liittyviä ajankohtaisia valmisteluasioita. Esillä olivat muun muassa kaupallisen kalastajan määritelmän tarkastelu, yleiskalastusoikeuksien ja kaupallisen kalastuksen suhde, saalisilmoitusvelvollisuuden noudattaminen sekä YKP:n mukainen eräjäljitettävyys. Lisäksi Bondestam esitteli EMKVR:n uusia setelimalleja sekä valmisteilla olevaa lainantakausvälinettä.

Elinvoimakeskus: saalisilmoitukset ja jäljitettävyys käytännössä

Petri Savola Lounais-Suomen elinvoimakeskuksesta avasi saalisilmoittamisen säädöspohjaa ja käytännön haasteita. Puheenvuorossa muistutettiin, että sisävesillä kaupallisen kalastajan on ilmoitettava saaliit myös silloin, kun kalastusta ei ole harjoitettu, ja että ilmoituksiin liittyvät puutteet koskevat usein esimerkiksi purkamispaikkoja, pyydystietoja tai kalastusalueita. Jäljitettävyydessä korostui sähköisen tiedon merkitys: eräkoodi voidaan muodostaa järjestelmässä, itse tai ostajan toimesta, kunhan tarvittavat tiedot kulkevat mukana.

K-Ryhmä: kotimaiselle kalalle on kysyntää, mutta helppous ratkaisee

Kirsi Romppainen K-Ryhmästä tarkasteli kotimaisen kalan menekinedistämistä kaupan näkökulmasta. Kuluttajat ovat yhä hintatietoisempia, mutta samalla moni haluaa syödä enemmän kalaa ja suosia kotimaista tuotantoa. Kasvun esteiksi nousivat muun muassa kalan käsittelyn vaikeaksi kokeminen, hinta, saatavuuden vaihtelu ja uusien helppojen kalatuotteiden vähyys. Paikalliselle kalalle on mahdollisuuksia, mutta yhteistyö kaupan kanssa vaatii ennakointia, toimitusvarmuutta, avointa viestintää ja kalastajan tarinan tuomista esiin.

Yrityskummit: ulkopuolinen sparraaja voi auttaa myös kalastajaa

Minna Järvinen Suomen Yrityskummeista esitteli maksutonta mentorointia yrittäjän arjen tueksi. Yrityskummi voi auttaa pysähtymään, jäsentämään liiketoimintaa, kehittämään hinnoittelua, miettimään uusia myyntikanavia ja vahvistamaan yrittäjän omaa jaksamista. Kalastusalalla mentoroinnista voisi olla hyötyä erityisesti sesonkien välisen ajan hyödyntämisessä, kannattavuuden parantamisessa ja yrityksen kehittämissuunnan kirkastamisessa.

Yrittäjästä työnantajaksi: palkkaaminen vaatii suunnittelua

Harri Hellsténin esitys käsitteli yrittäjän siirtymistä työnantajaksi. Vaikka Hellstén ei päässyt paikalle, esitysmateriaali oli mukana aineistossa. Materiaalissa korostuu, että ennen palkkaamista on syytä pohtia tarkasti työn sisältö, työajat, osaamistarve, palkkaus ja vaikutus yrityksen talouteen. Kirjallinen suunnitelma, selkeä työsopimus, perehdytys, työnantajavelvoitteiden tunteminen ja ongelmatilanteisiin varautuminen ovat erityisen tärkeitä pienissä yrityksissä.

Kalatie Eurooppaan: markkinatietoa ja logistiikkaa vientiin

Mari-Johanna Korkeela esitteli Naturpoliksen Kalatie Eurooppaan -hanketta, jossa selvitetään Koillismaan ja Kainuun kalatuotteiden vientimahdollisuuksia Keski-Eurooppaan. Hankkeessa tarkastellaan kohdemarkkinoita, logistisia reittejä, huutokauppamallia sekä vastuullisuus- ja ilmastovaikutuksia. Tavoitteena on rakentaa markkinakartta ja konkreettinen toimenpidesuunnitelma, joka vahvistaa alueen kalatalouden kilpailukykyä ja kotimaisen kalan asemaa.

Itä-Suomen muikku ja kuore: huoltovarmuutta ja vientiä

Pekka Sahama esitteli SavoGrow’n hanketta, jossa muikun ja kuoreen vientiä yhdistetään huoltovarmuusajatteluun. Itä-Suomi tuottaa suuren osan Suomen muikusta, ja alueella on vahvat kalakannat sekä vajaakäytössä olevaa pakastus- ja jalostuskapasiteettia. Hankkeen ratkaisuiksi nousivat kalastajien ja jalostajien yhteinen toimintamalli, huoltovarmuus- ja vientipuskurivarastot sekä vientiä tukevat verkostot.

Digistä tehoa kalan suoramyyntiin

Elina Pusaa Keski-Pohjanmaan Kalatalouskeskuksesta ja Roy Norro Norron Oy:sta esittelivät valtakunnallista hanketta, joka auttaa kalastajia ottamaan käyttöön digitaalisia suoramyynnin välineitä. Taustalla on havainto, että kuluttajat ja ravintolat haluaisivat ostaa kalaa suoraan, mutta eivät aina löydä kalastajia. Hankkeessa kehitetään Ammattikalastaja.fi-karttapalvelua, suoramyyntialustaa sekä käytännön koulutuksia, joiden tavoitteena on parantaa pienimuotoisten kalastusyritysten kannattavuutta ja lisätä lähikalan käyttöä.

SAKL:n ajankohtaiset: koko elinkeinon toimintaympäristö muutoksessa

Mikko Malin Suomen Ammattikalastajaliitosta kävi läpi ammattikalastuksen ajankohtaisia kysymyksiä. Esillä olivat muun muassa kalastajamäärät merellä ja sisävesillä, merituulivoiman vaikutukset kalastukseen, SUP-direktiivin vaikutukset kalastusvälineisiin, polttoaineen hinnannousu, merimetsoihin liittyvä lainsäädäntö sekä EU:n valvontasäädösten kiristyminen. Malinin katsaus osoitti, että sisävesikalastuksen kysymykset kytkeytyvät laajasti koko ammattikalastuksen toimintaympäristöön.

Pro Kala ja kalan kulutus

Risteilyn toisena päivänä kuultiin myös Pro Kalan uuden toiminnanjohtajan esittäytyminen. Puheenvuorossa nousi esiin, että suomalaiset syövät edelleen vähän kalaa: vuonna 2024 kulutus oli noin 12 kiloa henkilöä kohden, josta tuontikalan osuus oli selvästi kotimaista kalaa suurempi.

Ryhmätyöt: käytännön esteitä ja konkreettisia kehittämistarpeita

Ryhmätyöskentelyssä kalastajat pohtivat muun muassa jalostamista, työnantajana toimimista, hyvinvointia ja markkinointia. Jalostamisen esteiksi nousivat sääntely, tilavaatimukset, investoinnit ja neuvonnan tarve. Työnantajuudessa korostuivat sesonkiluonteisuus, työntekijöiden osaamisen löytäminen, perehdytys, dokumentointi ja työturvallisuus. Hyvinvointikeskusteluissa esiin nousivat fyysinen kuormitus, sääolosuhteet, pitkät työpäivät, tauot ja turvallisuusvarusteet. Markkinoinnissa painottuivat tarinan, paikallisuuden, aitojen some-sisältöjen, ravintolayhteistyön ja Ammattikalastaja.fi-palvelun kaltaisten näkyvyyskanavien merkitys.

Yhteenveto

Risteilyn keskeinen viesti oli, että sisävesiammattikalastuksella on merkittävä rooli kotimaisessa ruoantuotannossa, huoltovarmuudessa, alueellisessa elinvoimassa ja vesien kestävässä käytössä. Samalla ala tarvitsee parempaa tiedonkulkua, toimivia lupakäytäntöjä, selkeää sääntelyä, uusia myyntikanavia, kannattavia jalostus- ja vientimalleja sekä tukea yrittäjyyden arkeen. Risteily tarjosi ajankohtaistiedon lisäksi paikan yhteiselle keskustelulle, verkostoitumiselle ja uusien ratkaisujen ideoinnille.

Huomiona: ohjelmassa oli myös osuuksia Ruotsin kalastuksesta, Ruotsin kalastuksenvalvonnasta, Melan työhyvinvointipuheenvuorosta, vihreästä siirtymästä ja energia-auditoinneista, mutta niistä ei ollut erillistä esitysaineistoa.

Kehittämisohjelmat eivät osu maaliinsa

Nykyisten kalatalouden kehittämisohjelmien perusongelma on, että ne eivät etsi ratkaistavakseen kalatalouden tai edes oman osa-alueensa suurimpia ongelmia. Sen sijaan ne toteuttavat osallistujiensa kannalta ihan luontevaa tehtävää, eli ratkaisevat niitä ongelmia, joita nämä tutkimus- ja kehittämislaitokset osaavat ratkaista. Kehittäjien kannalta siis ohjelmat toimivat hyvin, toimiala ei vaikuta lainkaan tyytyväiseltä, tai on tyytyväinen vain yksittäisiin hankkeisiin.

Oman analyysini mukaan kotimaisen luonnonkalan tärkeimmät ratkaistavat ongelmat ovat kysyntä ja tarjonta. Kummallisella tavalla kalaa kuluttajille kauppaavat tahot näkevät, että saatavuus on suurin ongelma, ja kalastajat päivittelevät huonoa menekkiä. Tämän ristiriidan tulisi olla useampien kehittämisohjelmien yhteisen huomion kohteena. Kalatalouden edistämisohjelma esittää tavoitteen kalan kulutuksen kasvusta. Ongelmat ja haasteet näyttävät tulevan esille, kun haastattelee alan toimijoita. Jo tämä yksi iso kohtaanto-ongelma on niin valtava, että se ei ratkea yhdellä hankkeella. Toistaiseksi kuitenkaan en ole nähnyt ainoatakaan hanketta tai ohjelmaa, joka pureutuisi juuri tähän. Vientihankkeet parantavat ehkä raaka-aineen menekkiä, mutta eivät tuota haluttuja kansanterveyden vaikutuksia, paranna alan työllistävyyttä, tai tuota kotimarkkinoille kalaa. Toisaalta liian moni hanke tuottaa tuloksenaan kasan julkaisuja, eikä mitään muutosta toimialalle. Julkaisu onnistumisen mittarina ei toimi kalatalouden kehittämistarkoituksessa.

Ministeriön ja toimialan – ymmärtääkseni – kaipaama ohjelmatasoinen kehittäminen ei siis toteudu, vaan tuloksia saadaan yksittäisistä, hajanaisista hankkeista. Samoin näyttää siltä, että kun jonkin hankkeen osalta on saatu hyviä tuloksia, lähdetään tätä tulosta laajentamaan ja ”vyöryttämään juoksuhautaa”. Se tuottaa kyllä tuloksia, mutta usein fakta on, että niitä uusia ongelmia on jo muualla, ja katse pitäisi nostaa niihin. Väitän, että yksi esimerkki tästä on hyljehankkeet. Hankkeissa ja osin kaupallisesti on synnytetty toimivat karkotinjärjestelmät, kerätty tietoa, kasattu kestäviä pyydyksiä, ja yleensäkin sopeuduttu rannikkokalastukseen hylkeiden kansoittamilla vesillä. Hylkeitä on, ne aiheuttavat edelleen tappioita ja vaivaa, mutta olennaista on, että vaikka hylkeet poistuisivat täysin, kalastus ei muutu silti kannattavammaksi, koska vaikeudet ovat aivan muualla. Olisiko aika jo löysätä siis hyljeongelman parista, ja suunnata kehittämisen voimavarat muualle? Voisimmeko luottaa, että markkinoilla jo olevat ratkaisut, ja ennen kaikkea toimijat, voisivat kehittyä ilman kallista tutkimuslaitoksen jatkuvaa kehittämispanosta?

Esimerkkini ei tietenkään ole ratkaisu kaikkeen. Vesiviljelyn ydinongelmat ovat täysin muualla, ehkä jalostuksessa kaivataan aikaa laajaakin otetta. Ohjelmatason kehittämiseltä toivoisi kuitenkin sen ohjelman kirkastamista, se yhteisen maalitaulun löytämistä. Sen jota kuvattiin esityksissä, kun ohjelmarakenteita suunniteltiin edellisen ohjelmakauden alkuvaiheissa.

Kalasatamat murroksessa – omistuksen suunta ratkaisee

Maihintuontipaikoilta edellytetään nyt kehittyneitä punnitusjärjestelmiä ja toimivaa tietoteknistä infrastruktuuria esimerkiksi punnituskirjausten muodostamiseen ja arkistointiin sekä jäljitettävyyden dokumentointiin. Samalla valvontaviranomaiset ovat tiukentaneet tulkintojaan: kunta ei voi enää käytännössä toimia elintarvikealan toimijana ja vuokrata satamaa suoraan yksittäisille kalastajille, vaan väliin tarvitaan erillinen yhtiö, osuuskunta tai yhdistys. Kaikkialla tällaisen mallin rakentaminen ei ole ollut helppoa.

Reposaaren kalasataman rannikkokalastajien kalalaitos
Reposaaren kalasataman rannikkokalastajien kalankäsittelytila alkaa valmistua. Tilan erikoisuus on nostoseinällä osastoitava käsittelytila.

Kasvaneet kustannukset ja hallinnollinen paine ovat johtaneet siihen, että osassa kuntia harkitaan satamien yksityistämistä. Ajatus ei ole tuulesta temmattu. Yksityinen omistaja toimii tyypillisesti ketterämmin, tekee investointipäätöksiä nopeammin ja pystyy puuttumaan käyttäjien sopimusrikkomuksiin tehokkaammin.

Yksityisomistukseen liittyy kuitenkin aina riskejä. Kalasatama ei ole mikä tahansa kiinteistö, vaan merkittävä alueellinen huoltovarmuustekijä ja ainakin rannikolla osa laajempaa merialueen infrastruktuuria.

Markkinaehtoinen omistus tyypillisesti tarkoittaa, että omistajan liiketoiminta turvataan ensin. Kaikille toimijoille tasapuolinen pääsy kalavesille ei siis ole itsestäänselvyys.

Omistuspohjan muutos ei myöskään kevennä lainsäädäntöä. Investointivaatimukset säilyvät. Julkisesti omistettuja satamia on tuettu kalatalouden rahastoista jopa 80–90 prosentin investointituilla.

Jos yksityiset satamat tulisivat tukikelpoisiksi, muutos voisi vauhdittaa omistuksen siirtymistä – ja samalla herättää kysymyksiä tasapuolisuudesta ja koko ohjelmakauden pelisäännöistä.

Keskustelussa jää helposti varjoon toinen ongelma: osaamisvaje. Kalasatamien hallintaa on tutkittu niukasti. Poikkeuksen muodostaa Turun yliopiston BlueCleanDigi-hanke, mutta muuten satamat näkyvät tutkimuksessa lähinnä karttapisteinä. Kunnissa satamatoiminta on usein pieni sivujuonne, eikä hallinnollista erityisosaamista ole kertynyt.

Siksi paras ratkaisu ei välttämättä ole omistuksen vaihto, vaan nykyisen hallinnan vahvistaminen.

Olen itse esittänyt maakunnallista hallintomallia kerryttämään ja keskittämään osaamista. Uusi kuulemani esitys on valtakunnallinen tai alueellinen osuuskuntamalli isojen liha- tai maito-osuuskuntien tapaan.

Yksi tärkeimmistä nykytilannetta helpottavista tempuista voisi olla kunnallisten satamahallinnoijien tukiverkoston vakiinnuttaminen. Kalatalouden koulutuksia kun ei suunnata satamien kehittämisestä vastaaville tai varsinkaan luottamushenkilöille, joiden pitäisi hyväksyä satamien kehittämis- ja yläpitokuluja. Tai myyntiaikeita.


Digitaalinen tieto on kalastuksen seuraava kilpailuetu

Useat paikallisen villikalan edistämishankkeet suurkeittiöitä varten ovat tuottaneet hyviä tuotteita ja toimivia reseptejä, mutta vaikutus markkinoilla on jäänyt vähäiseksi. Syytä ei kannata etsiä kalasta, vaan jo pitkään jatkuneesta toimintaympäristön muutoksesta, joka koskee ennen kaikkea suurkeittiöitä, ketjuravintoloita ja niiden toimintamalleja. Nyt tämä törmää jalostussektori lisäksi myös alkutuotantoon.

Ravintoloiden arki ei rakennu yksittäisten raaka-aineiden ympärille, vaan digitaalisten järjestelmien varaan. Ruokalistat, reseptiikka, raaka-ainetilaukset, ravintoarvot, allergeenit ja myös logistiikka ovat osa yhtä kokonaisuutta. Raaka-aine on ravintolalle käyttökelpoinen vasta silloin, kun se sopii tähän järjestelmään: saatavuus on ennakoitavaa, pakkauskoko oikea ja tiedot valmiina digitaalisessa muodossa. Tässä kohtaa villikala on usein altavastaajana – ei laadun vaan yhteensopivuuden vuoksi.

Tämä kehitys näyttäytyy helposti etäisenä tai jopa uhkaavana. Digitaaliset järjestelmät mielletään viranomaisvaatimuksiksi, lisätyöksi ja kontrolliksi. Todellisuudessa kyse on yhä enemmän kaupankäynnin edellytyksistä. Ammattiostajat, tukut ja suurkeittiöt toimivat jo digitaalisessa ympäristössä, jossa tieto liikkuu järjestelmien välillä automaattisesti. Jokainen käsin kirjoitettu punnitustodistus, eränumero tai lähete siirtää työtä ja kustannuksia ketjussa eteenpäin – ja vähentää halukkuutta käsitellä pieniä, vaihtelevia kalaeriä.

Toisaalta digitaalisuus tarjoaa kalastukselle aidon mahdollisuuden. Kun saalis- ja jäljitettävyystiedot ja kuljetusasiakirjat syntyvät digitaalisesti heti pyynnin yhteydessä, ne palvelevat muitakin kuin viranomaista. Sama tieto voidaan hyödyntää kaupassa, logistiikassa ja jopa reseptiikassa. EU:n ja kansallisen sääntelyn vaatimukset eivät tällöin ole pelkkä pakko, vaan väline päästä osaksi tarkasti ohjattua ja valvottua ruokaketjua, jossa kotimaisella kalalla on luonteva paikka.

Jos kalastustoimiala jää kehityksessä sivustakatsojaksi ja lykkää tiedonhallinnan ensiostajan vastuulle, kuilu suurkeittiöiden ja villikalan välillä kasvaa. Tukut eivät voi loputtomiin käsitellä pieniä eriä, joista syntyy yhtä paljon byrokratiaa kuin rekkalastillisesta viljeltyä kalaa. Tällöin kotimaisen kalan menekki- ja saatavuusongelmat vain syvenevät.

Ratkaisu ei ole yksittäisen kalastajan harteilla, eikä sen tarvitsekaan olla. Tarvitaan yhteisiä toimintamalleja, toimialalähtöisiä digitaalisia ratkaisuja ja kehittämishankkeita, joissa ymmärretään ravintolasektorin todellisuus. Kun tieto saadaan liikkumaan oikein, oikea-aikaisesti ja oikeassa muodossa, kalastajan työ helpottuu, kaupankäynti nopeutuu ja kotimaisen kalan mahdollisuudet paranevat.

Kotimaisen kalastuksen vahvuus on edelleen erinomainen raaka-aine. Seuraava askel on varmistaa, että tuo raaka-aine on myös digitaalisesti kilpailukykyinen. Se ei vie kalastukselta sen identiteettiä – mutta voi ratkaista sen tulevaisuuden.

Mitä tämä tarkoittaa kalastajalle käytännössä?

Ensimmäinen askel ei ole uuden järjestelmän hankkiminen tai käyttöönotto, vaan ajattelutavan muutos. Saalistieto ei ole enää vain pakollinen ilmoitus viranomaiselle, vaan osa tuotetta. Se on samaa kokonaisuutta kuin kalan laatu, koko ja käsittely. Kun tieto syntyy digitaalisesti heti pyynnin yhteydessä, se palvelee koko ketjua ilman ylimääräistä työtä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että punnitus-, erä- ja jäljitettävyystiedot kannattaa tuottaa suoraan sähköiseen muotoon, joka on hyödynnettävissä myös kaupassa. Paperilappu voi tuntua nopealta ratkaisulta, mutta se hidastaa ketjua juuri siellä, missä kalastaja ei sitä näe: ensiostossa, tukussa, jalostuksessa ja ravintolan päässä. Tämä näkyy lopulta hinnassa, kiinnostuksessa ja siinä, mille kalalle löytyy ostaja.

Toinen keskeinen asia on tuotteistaminen. Kaikkea kalaa ei tarvitse jalostaa pitkälle, mutta pakkaamisen ja eräkoon on vastattava kysyntää. Ravintoloille ja julkisille keittiöille hyödyllisimmät kalat – kuten muikku – menettävät arvonsa nopeasti, jos niitä ei saada tarjolle oikeassa muodossa ja oikeaan aikaan. Tässä digitaaliset ennakkotiedot saaliista voivat olla ratkaisevia: ostaja ehtii varautua, kun tieto liikkuu ajoissa.

Kolmanneksi: tätä ei tarvitse tehdä yksin. Pienelle kalastajalle riittää usein hyvin rajallinen määrä tietoa, kunhan se on oikein tuotettua ja helposti jaettavaa. Toimialan yhteiset ratkaisut, osuuskunnat ja kehittämishankkeet voivat tarjota työkalut, joita yksittäisen toimijan ei kannata rakentaa itse. Olennaista on, että kalastajat ovat mukana määrittelemässä, millaista tietoa tuotetaan ja mihin sitä käytetään.

Lopuksi on syytä todeta suoraan: jos digitaalinen tiedonhallinta jää pelkäksi viranomaisasiaksi ja kaupankäynti nojaa jatkossakin manuaalisiin käytäntöihin, kotimainen villikala jää yhä useammin järjestelmien ulkopuolelle. Mutta jos tieto otetaan haltuun omista lähtökohdista, siitä voi tulla kalastukselle uusi kilpailuetu. Kala ei muutu – mutta sen mahdollisuudet muuttuvat.

Tämä kirjoitus pohjautuu samaan aineistoon ja keskusteluun kuin mm. Helsingin Sanomien julkaisema yleisönosastokirjoitus ”Enemmän kotimaista kalaa ammattikeittiöihin”.