Pohjanlahden silakka – Suomen näkökulma

Ruotsissa käynnissä olevassa Itämeren silakkakeskustelussa Suomea on kritisoitu voimakkaasti ja annettu ymmärtää Suomen haluavan hyödyntää kalakantaa kestämättömällä tavalla. Siksi on tarpeen saattaa tiedoksi Suomen näkemykset ja tiettyjä tosiasioita Pohjanlahden silakkaan liittyen.

Suomen lähtökohtana on tieteelliseen neuvoon perustuva päätöksenteko

Ensiksi haluan todeta, että Pohjanlahden silakka on Suomen kalastuselinkeinon ja siihen perustuvan arvoketjun selkäranka. Suomella on 82 prosentin osuus sen TAC:sta. Voin vakuuttaa, että kukaan muu kuin Suomi ei kanna yhtä suurta huolta kyseisen silakkakannan tilasta ja siitä, että sitä hyödynnetään kestävästi. Arvoketjun arvo on noin 100 miljoonaa euroa ja se työllistää suoraan noin 300 henkeä. Lisäksi sillä on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia. Kalastus on Suomessa merkittävä elinkeino, kuten luvut myös silakan osalta kertovat. Siksi lienee selvää, ettemme voi rajoittaa sitä perusteetta vastoin tieteellistä neuvoa. Elinkeinon rajoittamiseen on aina oltava vedenpitävät perusteet.

Suomi muodostaa linjansa parhaan käytettävissä olevan tieteellisen tiedon eli käytännössä kansainvälisen merentutkimusneuvoston ICES:n neuvon mukaisesti. Suomi on toiminut aktiivisesti Pohjanlahden silakkaa koskevan tieteellisen tiedon keräämiseksi. Olemme myös aina valmiita rahoittamaan lisätutkimusta tarvittavan tutkimustiedon keräämiseksi ja ICES:n neuvon luotettavuuden parantamiseksi. Näin toimimme välittömästi 2022, kun tiedemiesten havainnot indikoivat, että erityisesti Pohjanlahden silakan isojen yksilöiden kunto alkoi heikentyä hälyttävästi. Suomen rahoittamien tutkimusten ja selvitysten perusteella näyttää siltä, että syynä oli isojen silakoiden ravintonaan käyttävien massiaisten eli mysidien häviäminen. Viime vuosina massiaisten määrä on ollut lähes ennätystasolla, ja silakoiden lihavuutta kuvaava kuntokerroin on noussut hyvälle tasolle. Myös Luonnonvarakeskuksen tekemien tämän vuoden kaikuluotaustulosten perusteella Pohjanlahdella näyttää olevan entistä enemmän silakkaa ja massiaisia.

Lisäksi tuemme aktiivisesti muun muassa kolmea tutkimushanketta, joilla tuotetaan tietoa tieteellisen neuvon parantamiseksi, silakan osakantojen selvittämiseksi ja ekosysteemilähestymistavan soveltamisedellytyksistä. Kehitteillä on myös työkalu, jonka avulla pystyisimme arvioimaan entistä monipuolisemmin erilaisten kalastusrajoitusten vaikutuksia.

Suomen lähtökohtana on siis se, että epävarmuuden kasvaessa on nimenomaan varmistettava ja vahvistettava ICES:n edellytyksiä antaa luotettava tieteellinen neuvo keräämällä tarvittavaa lisätietoa. Sen sijaan pidän erittäin ongelmallisena viime aikoina esitettyä rajuakin kritiikkiä ICES:iä ja sen neuvoja kohtaan. Se on paras ja kattavin taho tarjoamaan laadukasta tutkimuspohjaista analyysiä monimutkaisesta asiasta. Ilman tätä päivittyvää tietopohjaa olisimme päätöksenteossa politiikan tuulten heiteltävinä, mikä olisi kalakantojen kannalta vaarallinen kehityskulku.

Me haluamme jatkaa päätöksentekoa parhaan käytettävissä olevan ja jatkuvasti paranevan ICES:n tieteellisen neuvon pohjalta. On tärkeää, ettei päätöksenteko perustu mielivaltaan, joka voi silakkakannan kokoon nähden riittämättömän ravinnon kautta johtaa kalojen nälkiintymiseen ja erityisesti ihmisravinnoksi käytetyn suurikokoisen ja lihavan silakan vähenemiseen. Haluan myös muistuttaa, että ICES:n neuvo ottaa varovaisuusperiaatteen huomioon asianmukaisesti. 

Pohjanlahden silakkakantaa koskevan ICES:n neuvon mukaan siihen kohdistuva kalastuskuolleisuus on laskenut merkittävästi jo lähes kymmenen vuoden ajan ja kalakanta lisääntyy onnistuneesti ja tuottaa tasaisesti vahvoja uusia vuosiluokkia. Myös itse kalakannan kutukanta on edelleen yli 500 000 tonnin tasolla, joten näkemykset siitä, että Pohjanlahden silakkakanta on romahtamassa ja Itämeri sen mukana, ovat liioiteltuja. Haluamme kaikki parantaa Itämeren tilaa, mutta siinä tärkeimmät toimet ovat muualla kuin kalastuksessa.

Silakan elintarvikekäyttö, pienimuotoinen rannikkokalastus ja huoltovarmuus

Ruotsissa on jostain syystä vallalla voimakas vastakkainasettelu silakan rannikkokalastuksen ja troolikalastuksen välillä. Ruotsissa myös esitetään väitteitä, että vain rannikkokalastuksen saalis menee elintarvikkeeksi ja että ”hirviötroolarit” ryöstökalastavat silakan pääosin turkistarhojen tarpeisiin ja osittain tanskalaisten kalajauhotehtaiden kautta norjalaisten kalankasvattajien rehujen raaka-aineeksi. Narratiiviin kuuluu myös väite, että troolikalastuksen lopettaminen olisi perusteltua, sillä rannikkokalastuksessa silakasta saadaan keskimäärin korkeampi hinta ja kaikki silakka pitäisi tämän takia hyödyntää rannikkokalastuksen kautta. Lisäksi on esitetty näkemyksiä siitä, että huoltovarmuuden kannalta olisi riittävää, että Itämeressä on paljon silakkaa.

Suomessa lähes kaikki troolialukset kalastavat silakkaa sekä elintarvikkeeksi että kalajauhoksi, eikä rannikko- ja troolikalastuksen välillä ole merkittäviä ristiriitoja. Tämän ansiosta elintarvikesilakkaa saadaan tasaisesti ympäri vuoden kesää lukuun ottamatta. Tämä on edellytys sille, että silakan varaan on voinut syntyä kannattava sitä elintarvikkeeksi jalostava arvoketju. Suomessa on myös kansallisilla säännöksillä varmistettu, että silakan pienimuotoiselle rannikkokalastukselle on riittävät kalastusmahdollisuudet ja se pystyy käytännössä kalastamaan niin paljon silakkaa kuin markkinat ostavat ja muut olosuhteet sallivat.

Itämeren maista Suomessa käytetään eniten silakkaa elintarvikkeena. Markkinatilannetta tarkasteltaessa on selvää, että elintarvikesilakan kotimaan markkinoiden kasvattaminen on aktiivisesta panostuksesta ja tuotekehityksestä huolimatta erittäin vaikeaa ja työlästä. Onkin epärealistista uskoa, että silakan suoraa elintarvikekäyttöä voitaisiin lisätä nopeasti useita kertaluokkia.  Tässä tilanteessa elintarvikesilakan markkinoita onkin haettu viennistä ulkomaille muun muassa Ukrainaan ja viennin määrä on varsin merkittävä.

Suomen silakkasaaliin käytön osalta on myös tärkeää oikaista väärät tiedot, joita yhä levitetään. 84 % suomalaisten alusten saaliista purettiin vuonna 2024 Suomeen. Tästä määrästä käytettiin turkistuotannon rehuihin 5 %, elintarvikkeeksi 4 % kotimaahan ja 13 % vientiin, 34 % päätyi kalajauhon raaka-aineeksi kotimaassa  ja 44 % kalajauhoksi ja rehuksi ulkomaille. Ulkomaille puretusta 16 %:n osuudesta ei ole vastaavia tietoja.

Suomessa on kaksi varsin uutta kalajauhotehdasta, jotka pystyvät tuottamaan elintarvikelaadun kalajauhoa. Niiden tuotanto menee suurelta osin suomalaisen kalankasvatuksen rehun raaka-aineeksi. Tämä rehu perustuu siis Itämerestä tulevaan kalaan ja ravinteiden kierrätykseen, joten se on siten Itämeren kannalta parempi muin muut kalarehut. Kalajauhon kotimainen tuotanto siis tukee merkittävästi myös kalankasvatuksen arvoketjua, silakan epäsuoraa käyttöä ihmisravinnoksi ja tuoreen kotimaisen kalan tarjontaa.

Huoltovarmuudesta keskusteltaessa on myös tärkeää muistaa, että vahvat kalakannat ovat vain osa tätä kokonaisuutta. Vähintään yhtä tärkeää on, että meillä on toimiva silakan arvoketju ja jalostusyrityksiä, jotka pystyvät kriisitilanteissa lisäämään silakkajalosteiden tuotantoa. Huoltovarmuus edellyttää myös infrastruktuurin ja osaamisen ylläpitämistä. Korona-aika osoitti Suomessa, että itse asiassa ruokaturvan kannalta on yhtä tärkeää pystyä tuottamaan silakasta kotimaista kalajauhoa, sillä näin pystymme turvaamaan kasvatetun kalan tuotannon kriisitilanteissa.

Suomen näkökulmasta näyttää myös hyvin erikoiselta, että Ruotsissa tätä pienimuotoisen rannikkokalastuksen suosimisen narratiivia voi käyttää kestämättömän kohdennetun pyynnin perustelemiseen. Esimerkiksi läntisen silakan osalta Ruotsissa ei näytä olevan mitään kritiikkiä sitä kohtaan, että Ruotsi haluaa sallia Öresundin alueella silakan kohdennetun pyynnin, vaikka ICES:n neuvon mukaan sille voitaisiin asettaa vain sivusaaliskiintiöt. Tämä vaikuttaa hyvin epäjohdonmukaiselta.

Pohjanlahden silakan kalastusrajoituksista

Suomi on avoin harkitsemaan tarvittavia lisäkalastusrajoituksia, mutta niillekin tulee olla tieteelliset perusteet. Kalastusta ei voi rajoittaa mielivaltaisesti. Haluan tässä yhteydessä oikaista viime ja tänä vuonna Ruotsin mediassa esille nostetut väitteet, että Suomi olisi estänyt Finngrundet-Gävlebuktenin alueelle suunnitellun tutkimushankkeen ja sen yhteyteen suunnitellut kalastusrajoitukset. Suomen aloitteesta tutkimushankkeessa esitetyt perustellut lisätietotarpeet on otettu huomioon koko Pohjanlahden alueella toteutettavassa tiedonkeruussa ja näin se palvelee myös ICES:n neuvon valmistelua. Lisäksi Suomi oli valmis hyväksymään alueelle kolmen vuoden ajaksi seitsemän kuukauden vuosittaisen kalastuskiellon silakan kutuvaelluksen turvaamiseksi ja Ruotsin rannikkokalastuksen ahdingon helpottamiseksi, vaikka tälle ei sinänsä tarkkaan ottaen ollut tieteellistä perustetta. Tämä ei kuitenkaan jostain syystä kelvannut Ruotsin hallinnolle.

Olemme jo kolmen vuoden ajan yrittäneet saada selville, mitä muita kalastusrajoituksia Ruotsi katsoisi tarpeelliseksi, jotta tätä vastakkainasettelua Ruotsissa voitaisiin helpottaa ja Ruotsin rannikkokalastuksen toimintaedellytyksiä parantaa. Ainoa Ruotsin tekemä aloite on ollut Finngrundetin hanke, josta se itse päätti luopua. Ruotsin keskustelussa ei ole myöskään tuotu esiin sitä tosiseikkaa, että Ruotsin Selkämeren rannikkokalastuksen saalis on kasvanut tasaisesti jo kolmen vuoden ajan ja 2025 se on jo nelinkertainen vuoteen 2022 verrattuna.

Tänä vuonna Ruotsi halusi asettaa Pohjanlahden silakkakiintiön mahdollisimman alas ja näytti kannattavan komission ehdotusta 62 prosentin leikkauksesta. ICES neuvoi kuitenkin, että yhteisen kalastuspolitiikan tavoitteena olevan kestävän enimmäistuoton MSY:n mukaan kiintiötä tulisi leikata 6 – 16 prosenttia. Suomi piti tärkeänä saavuttaa ratkaisu tältä pohjalta.

Neuvosto päätyi ratkaisussaan yhdessä komission kanssa siihen, että ICES:n neuvon alarajan (55 869 tonnia) mukaisesta Pohjanlahden silakan TACista saa kalastaa vuonna 2026 lokakuun loppuun 70 % (39 108 tonnia) ja mikäli ICES:n tieteellinen neuvo ensi keväänä sen mahdollistaa, voidaan kalastaa myös jäljelle jäävä 30 % osuus vuoden 2026 loppuun. Luonnonvarakeskuksen syyskuun tutkimusmatkan myönteisten havaintojen perusteella näyttää hyvin mahdolliselta, että myös jäljelle jäävä osuus voidaan kalastaa.

Tämä vastuullinen ratkaisu ei ollut Ruotsin hyväksyttävissä. Ruotsi ei myöskään kannattanut Suomen ehdottamaa huhtikuusta syyskuun loppuun ulottuvaa Finngrundet-Gävlebukten-alueen troolikalastuskieltoa tai Suomen rannikolle räätälöityä kesäkuun troolikalastuskieltoa, joten neuvosto luopui niistä. Suomesta katsoen tätä on erittäin vaikea ymmärtää. Syntyy vaikutelma, ettei Ruotsissa edes haluta löytää yhteistä säveltä rannikko- ja troolikalastuksen välillä tai tosiasiallisesti etsiä kalakantaa suojaavia säätelytoimia niin, että samalla huolehdimme elinkeinosta.

Johtopäätökset

Kun olen seurannut keskustelua Ruotsissa sekä verrannut silakan kalastusta ja sen arvoketjua Suomessa ja Ruotsissa, syntyy selkeä näkemys siitä, että Suomessa Itämeren silakkaa hyödynnetään juuri sillä tavalla kuin Ruotsissa haluttaisiin. Mutta eihän se, että Ruotsi ei ole itse hyödyntänyt näitä mahdollisuuksiaan, voi olla peruste pienentää Pohjanlahden silakkakiintiötä ilman tieteellisiä perusteita. Vai voiko?

Risto Lampinen, kalatalousneuvos